Pyhä-Luoston kansallispuisto 16.8.2010

Pyhätunturilla oli tarkoitus kavuta tämän reissun korkeimmalle nyppylälle: Noitatunturille (539m). Onneksi oltiin harjoiteltu rinteiden kapuamista ja laskeutumista muuallakin.. Tää oli kyllä silti ehdottomasti jyrkkäpiirteisin nousu.

Luontokeskukselta lähdettiin kohti Isokurua. Matka jatkui Oravalammen laavulle, jossa paistettiin tän matkan ekat nuotiomakkarat (Karhunkierroksella kuolattiin päiväretkeläisten ihania camping-makkaroita, slurps – ja ite syötiin pussikeittoa nuudelilla..). Niiden voimalla jatkettiin matkaa ylös, ylös ja aina vaan ylemmäs. Polku kiemurteli rakkakivikkoa pitkin ja tämä valloitus alkoi tuntua jo enemmän tunturilta kuin vaaralta. Välissä piti pitää pieniä tuumaustaukoja ja kerätä voimia. Huipulta oli hulppeat näkymät ja hulppea oli myös puhuri, joka siellä velmusi. Maisemat todella palkitsi kapuamisen!

Noitatunturilta laskeuduttiin alas kohti rotkolaaksoja ja hienot maisemat senkun seurasivat toisiaan. Isokurua pitkin kävellessä ja Pyhän Kasteenputouksella istuskellessa muisti taas, kuinka pikkuriikkinen itse on ja miten luonnonvoimat on aikanaan (ja tietenkin edelleen) myllänneet maailmankolkkia. Vaikuttavaa..

Matkalle lähtiessämme emme katsoneet kartasta (”ostettiin kartta ja lähdettiin matkaan”) tarpeeksi hyvin retkeilyreittin korkeuseroja ja etäisyyksiä. Yllätyksenä tuli siis, kuinka vaativa tämä päiväretki oli. Taas oppeja sinne takataskuun seuraavaksi kerraksi..

Karhutunturin laelle 15.8.2010

Sunnuntaiaamu kaiken muuttaa voi. Edellisen illan ukonilma oli muuttanut 22’C lämpötilan +10’C hujakoille. Aamutuimaan keli oli kuitenkin aurinkoinen ja kovasta tuulesta huolimatta päätimme suunnata kohti Karhutunturia (519m), joka olisi siis ensimmäinen yli 500m huippu vaellusurallamme. Sallasta startattiin kohti Naruskaa ja Karhutunturia. Vähän ennen Naruskaa todellisuus iskee rajusti, vesivarastot on tyhjät. Unohdimme aamulla täyttää pullot :( Tästäkin huolimatta päätimme jatkaa matkaa, ja päätimme ottaa vettä vaikka sitten mistä. Onni onnettomuudessa vain muutaman kilometrin päässä oli tiellä kyltti ”Vesipaikka” \o/ Ei hätää, UKK-reitin varrella oli lähde ja kaikki pullot täytee kylmää lähdevettä. Karhutunturin reitin lähtöpaikalle päästyämme huomasimme vielä, että vain pari sadan metrin päässä oli myöskin kirkasvetinen lähde, jossa tietysti piti nautti raikasta tunturivettä.

Itse reitin pituus huipulle oli vain 3km suuntaansa, eikä tarkoituskaan ollut tehdään mitään koko päivän vaellusta. Reitti kulki tiepohjaa pitkin (kivistä) aina huipulle asti, joten mikään mahdoton urakka ei ollut kyseessä. Kova tuuli ja koko ajan lähestyvät sadepilvet tekivät kuitenkin retkestä tarpeeksi haastavan. Ehkä vähän riskirajoilla mentiin, mutta mentiin myös huipulle asti. Mahtavat näkymät, vaikka kyse oli ilmeisesti edelleen metsä-Lapista, niin hulppeat näkymät ympäröiville vaaroille ja tuntureille, joita tuntui riittävän silmänkantamattomiin. Mahtavaa! Alaspäin tullessa tuuli hieman rauhoittui ja  puolessa matkassa olevalla kodalla syötiin lounas ja nautittiin vielä kaupan päälle teet. Sopivan pituinen lenkki upeissa maisemissa, ja ehkä taas tuli hieman enemmän luottoa itseensä. Myös näihin maisemiin varmasti palataan tulevaisuudessa.

Riisitunturin kansallispuisto 14.8.2010

Riisitunturi oli valittu Vuoden 2010 Retki-kohteeksi. Se ei kuitenkaan ollut meille houkuttimena, vaan oltiin jo ennen sitä päätetty tutustua tähän puistoon. Karhunkierros painoi vielä jaloissa ja hartioissa, joten reissuun lähdettiin yhden päivävarustetun rinkan (ja uuden digijärkkärin!) kanssa.

Riisitunturia ei ollut suotta valittu retkeilykohteeksi: hyvin opastetut (ehkä välillä naurattavankin hyvin?) reitit, uudet päiväreitit  ja hieno luonnontilassa säilynyt tunturialue rinnesoineen. Me kierrettiin Riisin Rietas (10,7 km). Tämä reitti kiersi Riisitunturin huipulle, laskeutui sieltä suolle ja nousi jälleen kiemurtelemaan vaaran rinnettä pitkin aina Pienelle Riisitunturille asti. Matkan varrella oli mukavia opastauluja, jotka kertoivat alueen luonnosta ja alkuperäisestä käytöstä. Minä en ainakaan tiennyt, että aikanaan (aina 1950-ja 60-lukujen taitteelle asti) on rinnesoita padottu ja sieltä niitetty heinää parempien peltojen puutteessa.

Jotkut retkeilijät olivat vieraskirjaan painavalla sanalla moittineet Riisitunturin valintaa Vuoden Retki-kohteeksi. Mutta jos valittaa puiston kosteudesta, kun se on nimenomaan tunnettu rinnesoistaan.. niin voi varmaan vaan miettiä että josko kuitenkin vain tallustelisi asvalttiviidakossa tai pururadoilla?