Vuosi: 2010

Ja niin taas arkisen aherruksen päätteeksi koitti odotettu viikonloppu laturetkineen.. Oltiin kuultu huhua [tsirp tsirp], että Korkea-ahoon olisi ladut kunnossa. Viimeksihän meno tyssäsi Vihtolaan. Nyt aurinko päätti piristää matkaajia, pakkasta sopivasti vähän ja sitä rataa. Eli eväät reppuun ja menoksi. Vaikka keli helli hiihtäjää, ei kovin moni muu ollut laduille eksynyt.. Melkein yksin saatiin taivaltaa eteenpäin. Korkea-ahossa koettiin iloinen yllätys: paikalliset kyläläiset hiihtelivät Hirvenhiihtoaan ja näin ollen vohvelibaarikin oli auki notkuvine pöytine ja herkkuineen. Mukava lisä omiin eväisiin, ja päästiin sisällekin lämmittelemään. Hassuinta tämän päivän retkessä oli sen pituus: tähän saakka pisin reissu, mutta tuntui lyhimmiltä… :P

Ainoana miinuksena huonon tyynyn kanssa kipeytyneet hartiat, lihasten jomotus ja siitä johtuva kaularangan kenotus [hyvin epäfysioterapeuttinen diagnoosi].

Metsäradion paikallissää

Kas kummaa, yöllä tapahtui ihme. Uusi tyyny, yhtämittaiset unet: jomotus ja kenotus tiessään. Sanomattakin lienee selvää, että sillon ei pidätellyt mikään. Eilisen tasaisen taipaleen jälkeen mieli kaipasi vuoristomaisemiin. Onneksi niitä ei tartte kaukanta hakea, autolla Itä-Lappeenrantaan (eli Joutsenoon). Eikä tää siis ole mikään vitsi. Menkäähän sinne luontoon ja avatkaa silmänne, ihan oikea korkeapaikanleiri hulppeine maisemineen – aina ei tartte lähteä merta edemmäs kalaan, kun läheltäkin löytyy ihmeteltävää… Päivän hyvä työkin tuli tehtyä hiihdon lomassa. Myllymäen juurelta löytyi yksinäine GPS-mokkula, jolle parin kilsan hiihdon jälkeen löysimme onnellisen näköisen omistajan. Tästä päivästä jäi ehkä parhaiten mieleen Myllymäen laskettelurinteen laskeminen murtsikkasuksilla – kaatumatta (Henrikin selvisi ehjin suksin).. Kaikenlaisiin paikkoihin ne sitten ”latuja” vetääkin!?

Ja sitten kohti uusia seikkailuja… Olispa jo perjantai!

Sen verran paljon tuo hiihtoretkikärpänen meitä iski eilisellä reissulla, että päätettiin komian aurinkokelin kunniaksi lähteä vähän hiihtelemään. Jälleen taas rieskakääröt ja nuudelit reppuun ja suunnaksi Kalliokosken uimaranta, johon jäi Ori-kuljetin. Pakkasta sopivat -6’C ja hiihtokeli mitä mahtavin. (Ensimmäinen huomio, mehua ei ollut, ainoastaan 1l vettä nuudeleita varten ja 1l kuumaa vettä ilman tiivistettä.) Ei aiheuttanut toimenpiteitä.

Maakaasulinjalle mars, ja nokka kohti Hanhijärveä. Suunnitelmahan oli sellainen, että heti Vainikkalantien jälkeen olisi suunnaksi otettu Hämmänauteensuon laavu, jossa oli piipahdettu jo viime keväänä. Latukartan mukaan maakaasulinjalta on hiihtoyhteys laavulle. Ensimmäinen hiihtolatu tien ylityksen jälkeen hylättiin, mutta toista lähdettiin yrittämään. Noin kilometrin päästä latu teke lenkin ja suunta kääntyy kohti pohjoista (tulosuunta), joten nolla tulos tällä kertaa. Takaisin maakaasulinjalle ja vilkku vasempaan. Nykyajan trendejä noudatellen, latukartta ladattiin Internetin ihmeellisestä maailmasta n. 1,5 km maakaasulinjahiihtelyn jälkeen.

Olivat vetäneet sopivat piuhat jo sinnekin. ”Lähellä ollaan, lähellä ollaan”; kartan epätarkkuudesta huolimatta, löysimme ladun alun, jota pitkin suunnaksi etelä. Nythän oli periaatteessa kaksi vaihtoehtoa i) olimme oikealla ladulla, ii) olimme väärällä ladulla.

Noh, komeita maisemia seuraten jatkoimme matkaa, ja päättelimme suuntaa auringosta, joka komeasti paistaa porotti eteläiseltä taivaalta. Kyllä osaa olla komeat maisemat jo muutaman kilometrin päässä keskustasta.Sitten dramatiikkaa, ladun olisi pitänyt kääntyä vasempaan (siis jos latu menisi laavulle), ja latu tekeekin tiukan kaarroksen, mutta oikealle! Itse iloisesti kuitenkin mutka suoraksi (käännökset eivät ole vahvinta lajia) ja hiihto jatkuu metsäautotien pohjalla, johon oli toki ajettu moottorikelkkaura, mutta ei minkään valtakunnan latua. Hanki kantoi ja suunta etelään. Kauan kaivattu käännöstä vasempaan ei tullut, ja vaikka kartasta jälkikäteen katsoen olimme vain n. kilometrin sivussa, olimme väärällä puolella ojaa. Sitten edessä häämöttää ”iso” voimalinja. Anna muistaa, että voimalinja (sama) kulkee suon pohjoispuolella, joten olimme suon tasalla. Mutta missä suo? Tätä pohtieassamme loppuu latu, tielle. Mitä nyt…takaisin matkaa useita kilometrejä, ja onhan se hieman luovuttamista jos kääntyy takaisin (sanoi Anna).

Kommunikaattori esiin ja latukartta tarkasteluun. Dramatiikka jatkuu: ”kartta loppuu”. WOOT? Miten latukartta voi loppua, noh, voihan se kun on PDF-file. Palaverin paikka, ja maastotiedustelua, kartta, havainnot, päätös. Tie näyttää jatkuvan kaakkoon, ja toisaalta latukartasta näkyy, että suon takaa menee tie kohti lounasta, eli tiet kohtaavat? Matkaan, lumipohja tiellä, eikä mitään hätää. 2km tiehiihdon jälkeen edessä tuttu risteys: ”Tästähän on menty autolla heppailemaan”. Oletuksena oli, että tästä risteyksestä olisi nyt lähtenyt se tie sinne suolle, mutta kyseessä oli vain tieura lähellä oleville taloille. Taas karttailua, ja täällähän ei oikein näppäriä yhteyksiä ollut, joten eteenpäin peräytymiseen ei ollut varaa.

Yllättävän hauskaa hiihtää tiellä, jossa ei ole hiekkaa lainkaan. Kilometrit kuluivat, ja pian edessä oli risteys [< Lappeenranta 12km | Kasukkala 2km >]. Aha, paikka oli tuttu pyöräreissuilta, mutta ihan näin kauas emme osanneet ajatella, että matka veisi. Noh, otetaan nokka kohti Lappeenrantaa ja hiihto jatkuu. Postilaatikkojen kyljissä olevat km-lukemat vähenivät jostain 4,09 -> 2,00 ja silloin olikin aika pitää evästystauko (rievät). Saman taukopaikan ohitti pian nainen koiran kanssa, ja vaihdeltiin kuulumisia sekä kehuskeltiin kilpaa tiehiihtoa lajina.

Koomisia piirteitä on tietysti siinä kun yrität selittää, mistä olemme tulossa ja mihin menossa. Hauskaa toki sekin; nyt takana n. 14,5km hiihtoa. Loput pari kilsaa, ja edessä on Vainikkalantie. Tätä ennen komea alastulo tielle (Henri), lähes voltti, mutta vauriotta (henkisiä jos ei lasketa). Tässä kohtaa vielä etsiskeltiin latukartan mukaista latupohjaa, mutta tuloksetta. Pari toiveikasta arvausta oli, mutta päätös tehtiin: sukset pois ja tienlaitaa kohti suota.

Eipä tarvinnut montaa sataa metriä tienlaidassa kulkea, kun jo polku vei metsään ja tutuille pitkospuille. Jäljistä päätellen paikalla oli käynyt muitakin kävellen, lumikengillä ja pulkalla. Laavu saavutettiinkin pian, ja Kirves kirveeseen tarttui polttopuiden toivossa, jotka olivat valitettavan jäässä. Onneksi tarkoitus ei ollut kuitenkaan nautiskella nuotioruokaa, joten se ei ollut suuri menetys. Juuri kun pahin savuverho oli haihtunut, saapui paikalle retkitovereita, joilla oli käytössään ne välineet, joita talvella nuotion sytyttämiseen tarvitaan. Muonitus loppuun, paljon kuvia, ja tietenkin havainto siitä, että mitään latua ei ollut. 18km takana, ja vielä 4km edessä.

Nuudelisopan voimalla palattiin asfalttitielle, ja taas sukset kantoon. Pian oikealla alkoi taas luminen tieura, ja vain parin sadan metrin jälkeen jo hiihtolatu. Mennäkkö vai ei? Niin monta uhkarohkeaa yritystä oli jo tälle päivälle, että latuhan se oli valittava. 200 metriä latua ja taas samalla tiellä; ainakin sai mennä latua pitkin. Latu kuitenkin jatkui ja kaartui vasten odotuksia oikealle (kaikki ladut kaartavat tänään oikealle, mutta onneksi ne tiet vasemmalle). Edessä kaksi naishiihtäjää, selitykset mistä tulossa ja minne menossa (aina vain hauskempaa). ”Latu jatkuu suoraan maakaasulinjalle”. Huh, oli hymy herkässä, vaikka ladun kunto vaihteli. Maakaasulinjalle kurvattiin kuin vanhat tekijät, ja edessä siinti yhä aurinkoisena Kalliokosken risteys ja n.22 kilometristä ne viimeiset sadat metrit. Suomalainen ei ole suomalainen, jos se ei hiihdä kilpaa viimeisillä sadoilla metreillä; mistä sitä energiaa sitten riittääkin.

Autolla, takana 22km ja 4,5 tuntia hiihtoa :) Vieläkö hymyilyttää, no meitä ainakin, talven paras hiihtoretki ihan ehdottomasti. Eikä vähiten siksi, että ei ns. urauduttu ja tietenkin kun aurinko paistoi. Nuo Hanhijärven maastot ja suo ovat ehdottamasti näkemisen arvoisia myös sulaan aikaan, joten vinkit ylös reissuvihkoon. Mitä muuta jäi käteen? Kunnon kartta olisi ollut poikaa, mutta ison G:n kartoillakin tultiin toimeen, olisko peräti jotain retkestä hävinnyt, jos liiaksi oltaisiin oltu varmoja kustakin paikasta?

Huomenna edessä tauko, mutta katse siintää jo ensi viikossa ja viikonlopussa. Vaikka luvassa on ilmeisesti lauhtumista, niin intoa olisi retkelle: Korkea-Ahon ladut näytti nyt hyviltä, verrattuna viime viikkoon ja Lappeenrannan Joutsenon Myllymäkeäkin olen heitellyt nimenä ilmaan. Katsotaan ja kuunnellaan.

Helmikuun viimeinen viikonloppu. Mieli kaipasi luontoon ja lujasti. Tarttes saada virkistettyä mieltä sekä kehoa, joten retkelle siis. Ilma oli hyvinkin keväinen. Ehkä vähän liiankin, jos jälkeenpäin kysyttäs. Vettä tihkusi ja räntää röppäsi, vaan eihän tuo haitannut. Kivaa oli! Suksissa jos olis ollut vähän enemmän pitoa… Lähdettiin matkaan Mattilanlammelta ajatuksena hiihtää Korkea-ahoon päin. Muutaman metrin käsillä punnerrettuamme (sitä pitoa kun ei ollut nimeksikään), lohkastiin reittisuunnitelmista puolet pois ja otettiin tavoitteeksi Vihtolan laavu.

Hurrrrrja mäki (katso video!)

Kaunista oli, keväistäkin ja mieli virkistyi kovasti. Eväät tuli syötyä. Tänne täytyy tulla paremmilla laduilla uudestaan.