Koliseeko Koli vai ei? 30.10.2010


Varsinaisena syysloman ensimmäisenä loma-aamuna otettiin nokka kohti Kolia. Päiväretken lähtöpaikaksi oli valittu Sokos hotellin pihan sijaan rantatien varressa oleva Mustanahon pysäköintipaikka. Suuntana ensin Mäkrä, josta Kolin huiputuksen kautta Pikku-Kolille ja takaisin autolle. Kelin hämäryydestä johtuen aikaa oli tarjolla 4-5 tuntia ja tällä kertaa evästäkin oli riittävästi matkassa.

Pysäköintipaikalta suunnattiin kohti Tarhapuron putousta, joka olikin varsin vaikuttava kokemus. Edellisestä vaelluskenkä tourneesta oli ehtinyt kulua jo muutama tovi, joten hieman tässä vaiheessa piti jännäillä jalkineen toimivuutta. Tarhapurolta yllätettiin valokuvajaa, joka hartaasti ihali putouksen solinaa. Säikähti ainakin meitä pahemman kerran, kun päästin yllättämään. Putoukselta matka jatkui varsin tiukkaa ylämäkeä kohti Purolanaho, jossa nauttiiin ensimmäinen evästys ja teet vielä päälle. Koli tuntuu paikalta, josta on vaikea saada selkoa, mielikuvina vaihtelevat turistirysä ja toisaalta vaaramaisemat, joissa ihminen ei onneksi ole vielä liikaa jättänyt jälkiä (ainakaan enää ihan viime aikoina). Fiilis jostain syystä toistui aina kun matkalla kohtasi jonkun kanssakulkijan. (lieneekö ajatus sitten tullut juuri siitä, kun toverit samoilivat metsissä lenkkipolkuvarusteissa).

Retkimieli kohentui viimeistään Mäkrälle noustuamme, hieman usvainen ja sadetta ennakoiva taivas mahdollisti vielä maisemien ihailun. Mahtavaa :) Mäkrältä laskeutumista hidasti jo jonkun verran liukkaus, lähinnä lehtien ja avokallioiden osalta. Varsinainen lounastauko oli tarkoitus pitää Ikolanahon nuotiopaikalla, mutta sehän olikin jo täyteen ahdettuna ruokailijoita, joten plan B ja kohti Mäkränahoa. Matkalla huomasimme kuitenkin, että Paskovaaran kupeessa oleva laavu, oikopolkua pitkin voisi olla miellyttävämpi ruokailupaikka kuin Mäkränaho ja se mahdollistaisi vielä Ryynimakkara lounaankin. Laavulle päästyämme totesimme, että märkää on ja puita ei ole. Luntakin alkoi sopivasti sadella, joten ei muuta kun tuontipuiden avulla nuotion virittelyyn. Nuotion virittelyn ohessa valmistettiin oivallinen hernarilounas (tuli niitä makkaroitakin maisteltua, mutta vähän puolikypsiksi jäivät).

Lounaan jälkeen alkoi viluntorjunta, ensin kiipeämällä Paha-Kolille, josta kohti Ukko-Kolia. Tällä osuudella polku oli jo kovinkin loskainen ja kauniit näkymät peittyivät sankkaan lumisateeseen.  Päätimmekin siirtyä maisemien kuvaamisesta kohti luontokeskuksen kahviota; hyvältähän ne kahvit maistaa sielläkin. Kahvia ennen Kolin-hihamerkki mukaan, yksi rasti taas pitkällä listalla.

Omasta mielestäni päivän kohokohta oli ennen kulkematon osuus Ukko-Koli->Pieni-Koli->Likolahti. Maisemat Pieliselle eivät olleet SE juttu, vaan metsät ja polku, joka laskeutui kohti Likolahtea. Epävirallisen mittauksen mukaan matkalla laskettiin reilun 2 km matkalla luontokeskuksen n. 300 metristä aina Pieliseen rannalle n. 95 metriin. Mahtava mäki. Lopun sadat metrit olivatkin sitten rantatietä pitkin autolle, ja päivän epistola oli siinä. N. 10 kilometriä Kolin turistireiteillä ja osin ulkopuolellakin.

Loppufiilikset: Mistä lie sitten johtunut, mutta Koli ei kolissut kovin paljoa Sen sijaan Herajärven kierros voisi olla yksi tulevia viikonloppukeikkoja, Kolille kun ei ole kohtuuton ajomatka kotoa.  Itse liikkuminen metsissä, kallioilla, ulkona oleminen ja parhaassa seurassa tekee mielen aina iloiseksi. Roskat, meluaminen poluilla, hotellit eivätkä laskettelurinteetkään kuulu omaan mielimaisemaani.

Syötteen kansallispuisto 19.8-20.8.2010

Syötteen kansallispuisto sijoittui sopivasti kotimatkan varrelle, mutta kuului ihan suunniteltuihin kohteisiin tällä reissulla. Kansallispuistoon tutustuminen tehtiin kahdessa eri osassa Ahmankierros ja Ansapolku torstaina 19.8 ja Rytivaaran torppa sekä Pyhitystunturi perjantaina 20.8.

1. päivä, torstai 19.8.2010

Kansallispuistoon tutustuminen aloitettiin tuttuun tapaan kansallispuiston luontokeskuksesta, jossa myös lyhyesti tutustuttiin metsän ja metsähallituksen historiasta kertovaan näyttelyyn. Ei muuta kun matkaan, ja kohti Annintupaa. Päätimme kiertään Ahmankierroksen ja Ansapolun eli yhteensä n. 19km patikointia vaaramaisemissa, aivan Iso-Syötteen laskettelukeskuksen vieressä.  Annintuvan ja Pärjänjoen ylityksen jälkeen jatkettiin Koiratuvalle, matkaa tässä vaiheessa takana n. 5km. Lounastauko piti alunperin pitää vasta Ahmatuvalla n. 3 km päässä Koiratuvasta, mutta nälkähän se yllätti taas. Hernekeitto tulille ja vähän kuivalihaa sekaan, ja vot. Hyvältähän se maistui.

Ruokailun jälkeen jatkettiin matkaa Ahmatuvalle, josta oli alunperin tarkoitus poiketa myös Ahmakalliolla näkymiä ihailemassa. Koska tuolloin retki olisi ylittänyt jo 20km päätettiin jättää ylimääräinen lenkki väliin ja jatkaa Ahmankierrosta takaisin kohti luontokeskusta. Ja hyvä niin, tällä kertaa meillä oli mukana myös lämmin välipala, mutta eihän se riittänyt. Oppirahoja makseltiin taas tuttuun tapaan (ihme että luottoa oli vielä). Ylpiätuvalla pohdittiin taas syvällisesti, että miksi oi miksi? No kaikesta huolimatta selvittiin varsin komeissa rinne- ja lakisuo sekä harjumaisemissa kohti luontokeskusta. Jaksettiin sovitusti vielä kiertää Ansapolun loppuosuus, jossa esiteltiin erilaisii ansoja, joilla muinoin on pyydettii riistaa ja pienempiäkin eläimiä. Nähtiinpä ainakin metso, pari hirveä ja karhu, puisia onneksi. (Karhu ja jääkarhu oli jo nähty ihan oikeasti edellisenä päivänä Ranualla, joten puiset kopiot olivat varsin kivoja).

Kello läheni jo seitsemää (startti kello 11) kun päästiin takaisin autolle, väsyneinä, mutta onnellisina (koska oltiin autolla). :)

2. päivä, perjantai 20.8.2010

Tämän päivän piti olla todella helppoa, ajellaan vähän autolla ja käydään paistamassa makkarat. Edellisestä päivästä viisastuneena meillä kuitenkin oli vankemmat eväät, lihakeittoa, leipää, makkaraa ja kaksi omenaa. Päivä aloitettiin ajamalla Rytivaaran kierrokselle, josta tosin teimme vain noin puolet (8km). Eli siis koko kierros olisi ollut 9km. Pikku laskuvirhe. Reitti oli onneksi aika helppoa, ja patikointi palkittiin, kun nähtiin lukuisia poroja ja lopuksi päädyttiin Rytivaaran torpalle, joka on entisöity kruununmetsätorppa. Siellä sitten nautittiin eväsleivät ja teet komeassa maatilaympäristössä. Autolle palattiin samaa reittiä kuin tultiin.

Makkarat päätettiin mennä paistamaan Pyhitystunturille, joka sijaitsi myöskin Syötteen kansallispuistossa, mutta Taivalkosken puolella, ja reilun tunnin ajomatkan päässä Rytivaaran kierrokselta. Pieniä teitä pitkin päästiin lopulta perille, ja 800m päässä parkkipaikasta löytyi laavu. Hyvät makkarat saatiinkin aikaiseksi, ja kylläisenä lähdettiin nousemaan kohti Pyhitystä. Alussa oli hieman hankala hahmottaa Pyhityksen korkeutta, mitään selkeää huippua kun ei oltu nähty. Matka jatkui aina vain ylöspäin, ja lopulta lähes paljas laki paljastui. Hieman utuisesta säästä huolimatta näin kaunista maisemaa en (ehkä Karhutunturin lisäksi) ollut nähnyt. Silmänkantamattomiin vaaroja, järviä ja melkein tuntureita. Siellä jossain olisi selkeällä ilmalla siintänyt myös Ruka ja karhunkierroksen loppumetrit. Iloisella mielellä tähän oli hyvä päättää häämatka ja myös tällä erää kansallispuistokierroksemme.

Syötteelle varmasti palaamme, ehkä seuraavan kerran lumisena aikana. Hiihtokeskuksesta huolimatta läheisistä metsistä löytyy rauhaa. Tähän tulokseen päädyttiin kun luettiin eri tuvilla olleita vieraskirjoja. Yksi ärsyttävä piirre täältäkin löytyi, öljyinen suo (ilmeisesti moottorikelkkojen jäljiltä) pisti todella pahasti silmään. Muutoin luonnonrauhaa löytyi.

Kirjanpidon mukaan noin 220km kesäisen vaelluskilometrin jälkeen, jäi meille vielä paljon opittavaa. Perusasiat osataan ainakin kohtuullisesti, kunhan vain ennen lähtöä löytyisi riittävästi malttia. Yksi harkittu valmistelu tunti ennen lähtöä säästää paljolta. Varusteet toimivat hyvin, itseni on kuitenkin hankittava uusi rinkka, yhtään kilometriä en menee enää huonolla rinkalla.

Pyhä-Luoston kansallispuisto 16.8.2010

Pyhätunturilla oli tarkoitus kavuta tämän reissun korkeimmalle nyppylälle: Noitatunturille (539m). Onneksi oltiin harjoiteltu rinteiden kapuamista ja laskeutumista muuallakin.. Tää oli kyllä silti ehdottomasti jyrkkäpiirteisin nousu.

Luontokeskukselta lähdettiin kohti Isokurua. Matka jatkui Oravalammen laavulle, jossa paistettiin tän matkan ekat nuotiomakkarat (Karhunkierroksella kuolattiin päiväretkeläisten ihania camping-makkaroita, slurps – ja ite syötiin pussikeittoa nuudelilla..). Niiden voimalla jatkettiin matkaa ylös, ylös ja aina vaan ylemmäs. Polku kiemurteli rakkakivikkoa pitkin ja tämä valloitus alkoi tuntua jo enemmän tunturilta kuin vaaralta. Välissä piti pitää pieniä tuumaustaukoja ja kerätä voimia. Huipulta oli hulppeat näkymät ja hulppea oli myös puhuri, joka siellä velmusi. Maisemat todella palkitsi kapuamisen!

Noitatunturilta laskeuduttiin alas kohti rotkolaaksoja ja hienot maisemat senkun seurasivat toisiaan. Isokurua pitkin kävellessä ja Pyhän Kasteenputouksella istuskellessa muisti taas, kuinka pikkuriikkinen itse on ja miten luonnonvoimat on aikanaan (ja tietenkin edelleen) myllänneet maailmankolkkia. Vaikuttavaa..

Matkalle lähtiessämme emme katsoneet kartasta (“ostettiin kartta ja lähdettiin matkaan”) tarpeeksi hyvin retkeilyreittin korkeuseroja ja etäisyyksiä. Yllätyksenä tuli siis, kuinka vaativa tämä päiväretki oli. Taas oppeja sinne takataskuun seuraavaksi kerraksi..