Ennen ruskaa – Levi

Tänäkin vuonna meillä oli mahdollisuus viettää syyskuun ensimmäinen viikko Lapissa. Kohteeksi valikoitui tällä kertaa Levi, jossa emme ole muutaman kesän lyhyitä piipahduksia lukuun ottamatta juurikaan viihtyneet.

Viime vuodesta poiketen meillä molemmilla oli nyt käytössä omat maastopyörät ja tarkoituksena viettää paljon aikaa poluilla ja pitkosilla. Tässä vaiheessa on ehkä hyvä todeta, että jos etsit tietoa Levin mtb-haasteista, niin tämä teksti ei ehkä ole sinua varten. Tai voi olla, mutta meidän käsitys maastossa pyöräilystä on ehkä vähän erilainen. :)

Kokonaiselle viikolle saatiin mahdutettua peräti viisi pyöräilypäivää:

1. päivä: Levitunturin rinteillä (6km)

Tästä päivästä ei löytynyt kuvia :) Eksyttiin liian lähelle golfkenttää ja paettiin metsään. Todettiin, että seuraavaksi päiväksi on päästävä muualle. :D

2. päivä: Levi-Muusan päivätupa – Kätkän laavu – Levi (38km)

Klassinen loman aloitus. Kesän pisin lenkki heti alkuun. Mainostin reitin pituudeksi noin puolet todellisesta. Onneksi matkassa oli edes kohtalaiset eväät ja rutkasti iloista mieltä.

Merkkisen laavulla Kätkätunturin juurella.
Muusan päivätuvalla evästauko.
Näkymä Aakenustunturille ohitettu ja paluumatka Leville on alkanut.
Kätkän laavun tuntumassa oleva lähde. Pyöräiljän iloinen tervehdys.
Nousu kohti Korkeaniemen tulipaikkaa.

Välipäivä

Tiistaina oltiin aika väsyneitä edellisen päivän reippailujen jälkeen. Ihan paikallaan ei sentään maltettu olla, vaan tehtiin muutaman kilometrin lenkki Levin huipulla ja rinteillä. Ja käytiin bongaamassa Joulutarinasta tuttu torppa ja talli.

Juuri valmistuneen villapaidan koekuvaukset.
Joulutarina-elokuvasta tuttu torppa alkavan ruskan värittämässä maisemassa.

3. päivä: Levi – Taalovaara – Torpannivan laavu – Utsuvaara – Levi (15km)

Makkaranpaistoharjoitus Torpannivan laavulla.
Metsäsuhde-vlogin nauhoitusta.
Ounasjoen kupeessa oli todella rauhallista.
“Ei kesäkunnossapitoa.”
Mystinen Winterland-kylä, joka kertoo ainakin siitä, että kaikki ei mene aina ihan putkeen.

4. päivä: Hetta- Pyhäkeron autiotupa – Pyhäkeron rinne – Hetta (26 km)

Torstaille luvattiin aluksi sadetta, mutta lähdettiin silti toteuttamaan minun pitkäaikaista haavetta pyöräretkestä Hetasta käsin Ounastunturiin. Vaihtoehtona meillä oli retki Pöyrisjärvelle, mutta päätettiin jättää se vielä odottamaan.

Kesällä 2017 päivittynyt Pallas-Yllästunturin kansallispuiston järjestyssääntö sallii pyöräilyn kaikilla merkityillä kesäreiteillä, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Hetasta käsin pääsee kohtuullisella vaivalla Pyhäkeron juurelle, joka on yksi Ounastunturin huipuista. Ajoimme metsäautotietä ja sorastettua polkua pitkin Pyhäkeron autiotuvalle ja sieltä noin kilometrin verran rinnettä ylöspäin. Huiputukseen jäi vielä noin 6 km lenkki kävellen. Maisemat on upeat, retkeilijöitä vähän, tunnelma rauhallinen ja ruska selkeästi eteläisempää Leviä pidemmällä. Todella keltainen päivä.

Oli myös hauskaa muistella erästä salaista viikkoa talvisessa Hetassa joskus vuosia sitten. Silloin maastopyöräreitit oli vasta suunnitelmia.

Ounasjoen ylitys Hetasta itään.
Evästauko Pyhäkeron autiotuvalla.
Autiotupa.
Pyöräparkki Pyhäkeron rinteellä.
Pyhäjärvi tunturin rinteellä.
Vaeltajan risti? Sellaisen nimen se meiltä sai.
Ruskaa Pyhäkeron rinteeltä.
Mainosmies tunturissa.
Hämmentävän keltainen kuva. Paluumatka on alkanut.
Evästauko Mustavaaran kupeessa.
Mustavaaran metsäautotie – upeita soita ja alamäkeä kohti Hettaa.

5. päivä: Totovaaran pirtti – Haavepalo – Totovaaran pirtti (11km)

Hyvä retki huipentuu aina johonkin. Useinkaan se ei ole viimeinen päivä, mutta nyt se taatusti oli sitä. Aakenustunturin jatkeena oleva Iso Totovaara sisältää salaisuuden nimeltä Haavepalo. Olemme ohittaneet tuon opasteen monta kertaa, mutta usein hieman liian väsyneenä. Nyt päätimme mennä Haavepaloon pyörällä. Teknisin ja haastavin polku koskaan (meillä), mutta kaikki vaiva ja osumat rakkakivikossa palkittiin perillä.

Lounas napaan ennen Haavepalon tavoittelua.
Retkikahvit Totovaaran Pirtillä.
Haavepalossa.
Retken huipentuma.
Kannatti taivaltaa perille asti.

Parhaat tunnelmat on taltioitu omaan mieleen, mutta jos näistä kuvista välittyy edes osa Lapin taiasta, niin hieno juttu. Meille ainakin maastossa pyöräily tuo eteen ihan uusia kohteita, joita tavoitella ja joissa käydä.

Sininen lumi

Vaikka tuisku, viima käy, en koskaan lähde mä pois.

Meidän osalta Lappi jätti yhteisen pysyvän jäljen vuonna 2010 ja sen jälkeen ollaan käyty Lapissa vuosittain. Vähintään kerran, mutta useimmiten monta kertaa. Hyvän kun löytää, niin miksipä sitä vaihtamaan. Tämän syystalven lomalla suunnattiin Saariselälle, josta on tullut meille lopulta ehkä se tärkein tukikohta. Ei vähiten viereisten kansallispuistojen vuoksi, mutta muutenkin. Täällä on hyvä levätä ja kerätä voimia tulevaan. Ainakin niin kauan kunnes voidaan jäädä pysyvästi.

Tähän aikaan vuodesta Lappi on sininen. Valokuviin ei saa talteen sitä oikeaa väriä, mutta sininen se on. Valoa on, lunta on ja aurinkokin jaksaa juuri ja juuri nousta horisontin yläpuolelle. Tällä kertaa lumimäärä ja maasto täsmäsivät. Kolmekymmentä senttiä uutta lunta, jonka joukossa ainakin yksi kovempi nuoskattu kerros. Liukulumikenkien kannalta parempaa ei voi toivoa, varsinkin kun Saariselällä pahimmat rakkakivikot voi välttää helposti.

Minulla oli ensimmäisestä päivästä alkaen päähänpinttymänä nousta Vahtamapään rinteelle. Umpihankimatkaa tulisi pelkästään menomatkalla noin 5 kilometriä. Sinne muuten mentiin. Päivä kerrallaan tehtiin latuverkostoa. Ensin 2,8 km, sitten 3,2 km ja lopulta itse Vahtamapäälle. Loput päivät laskeskeltiin ja hiihdettiin Laaniojan varressa. Hyvin levänneenä (!) jaksaa taas vuoden pimeimmän ajan yli. Viime keväästä poiketen meillä ei taida olla vaikeuksia valita hiihtoloman suuntaa? Kiitos Maija ja Jussi, ilman teitä emme olisi olleet täällä.

Kohti Vahtamapäätä, joka näkyy taustalla.

Hiljaisuus.

Latua, latua.

Liukulumikenkä (suksi) jättää näyttävän, mutta pehmeän uran uuteen lumeen.

Välipäivänä on aikaa huiputtaa Kiilopää ja tiirailla kohti Sokostia.

Vihdoin Vahtamapään rinteellä.

Päivän valoisin hetki.

Huiputtajat koolla Kiilopään huipulla.

Nattaset ja kaukaiset Sompion maat.

Kaunispään kauneutta ihailemassa.

Matka jatkuu Laaniojan vartta.

Evästauolla metsän siimeksessä.

“Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.” (A. Hellaakoski).

Laaniojakin pyrkii jäähän, yli ei pääse enää eikä vielä.

Etiäpäin, sano Henri lumessa.

Prospektorin kaivoksella ei ollut hetkeen käynyt ketään. 

Kotia kohti, pikku hiljaa.

Mieleenpainuvin näkymä.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun ystävä häll’ on myötä,
kun latu on aukaistu edessään –
mut parempi hiihdellä yksinään,
tiens’ itse aukaista itselleen
ja yksin uhmata yötä.

(E. Leino)

 

Sarviniemi – Land’s End

Tähän aikaan vuodesta useimmat retkemme suuntautuvat lähialueille. Eräs suosikeistamme on Suur-Saimaaseen työntyvä Sarviniemi, joka sijaitsee Taipalsaaren kunnassa. Tällä kertaa retki-ideamme oli yhdistelmä ‘jostain kevyemmästä’ ja ‘jostain, jossa ei ole käyty vähän aikaan.’ Eväät matkaan ja menoksi – tarjolla on mieleenpainuva kahvipaikka Saimaan sydämmessä.

Vuoden 2017 toukokuussa allekirjoitettiin vuokrasopimus, jolla Etelä-Karjalan virkistysaluesäätiö vuokrasi Sarviniemen alueen Metsähallitukselta seuraavaksi 20 vuodeksi. Googlettamalla löytää tietoa alueen omistajuuteen ja hallintaan liittyvistä käänteistä. Pääasia on, että alue saatiin vihdoin luvan kanssa retkeilijöiden käyttöön.

Varsinaisia rakenteita on vielä vähän, yöpyminen alueella ei ole sallittua missään muodossa. Päiväretkikohteeksi Sarviniemi on kuitenkin erinomainen valinta ympäri vuoden. Saimaa kun ei ole tunnetusti samanlainen yhtenäkään päivänä. Alue rajautuu siis Saimaaseen ja Puolustusvoimien harjoitusalueeseen. Liikkumisrajoitukset näkyvät maastossa sinivalkoisista merkinnöistä puissa. Opastukset ovat vielä hieman hatarat, eikä alueen löytämistä ole tehty ihan helpoksi.

Toisin kuin opasteista voisi päätellä, pysäköintipaikka on olemassa, eikä se sijaitse Lomaliiton entisen ravintolarakennuksen edessä, vaan edempänä niemessä. En tiedä kuinka hanakasti Puolustusvoimat sakottaa alueelleen eksyneitä, mutta muutamalla yksinkertaisella opastaululla päästäisiin tästäkin ongelmasta. Sarviniemi retkikohteeksi-hankkeesta löytyy niin ikään lisää tietoa Etelä-Karjalan virkitysaluesäätiön sivuilta.

Paikka on valloittava kuten kuvista näkyy. Tällaisessa paikassa tuulee useimmiten. Suojaisaa taukopaikkaa joutuu hakemaan, ainakin nyt kaakkoistuulella. Mielikuvitusta apuna käyttäen löytyy aina joku kiven tai kallion kolo johon kömpiä.

Tällä kertaa oli todella hiljasta, ei ketään muita.

Linnuillekin on tarjolla omat eväspaikat.

Jääkauden jälkiä.

Sarviniemessä Salpausselän (sisempi) kangasmetsäinen harju yhtyy mahtavalla tavalla järveen.

Nykyajan humpuukia.

Evästämisen paikka.

Ison kiven takaa löytyy suojaisa eväspaikka, jossa on hyvä herkutella ja nauttia tuulen suhinasta.

Saimaata kohti pohjoista.

Varsinainen Land’s End, jossa Toisen Salpausselän näkyvä osuus painuu syvyyksiin.

Uimarantaa silmänkantamattomiin, melkein.