Petkeljärven kansallispuisto ja Möhkön ruukki 1.-2.5.2010

Synttäripäivän (Henri) kunniaksi korkattiin kesävaelluskausi suuntaamalla kevättalvisiin maisemiin Ilomantsin Petkeljärvelle. Kyseessä on pinta-alaltaan Suomen pienin kansallispuisto lähes Venäjän rajan tuntumassa. Vapunpäivän pirteänä aamuna suuntasimme kohti kansallispuistoa, sää oli lähes aurinkoinen ja järvet osin vielä jäässä. Metsä tuoksui kuitenkin jo vahvasti keväältä ja se kasvatti meidän intoa entisestään.

Alkupään harjuosuudella tavattiin majava, joka oli pahaksi onnekseen jäänyt itse kaatamansa puun alle. Veikattiin, että kohtalaisen harvinainen luontohavainto. Majavat olivat muutoinkin tehneet selväksi ketkä metsää hallitsevat.

Petkeljärven kansallispuisto on pienuudestaan huolimatta vaihteleva; reitin alkupuolella saatiin kesän ensimmäisiä suonylitys kokemuksia (joita sittemmin riitti). Varsinaista tulipaikkaa ei reitin varrelta löytynyt, joten suuntasimme kansallispuiston ulkopuolelle Keltasilmän nuotiopaikalle.  Tässä maisteltiin hernekeiton ja makkaran lisäksi myös Taitajan taival polkua, ties vaikka tänne tulisi joskus palattua…. Lounashetken kruunasi keväinen vesisade ja kuikkahavainnot.

Koko Petkeljärven kansallispuisto on harjumaisemassa, ylös ja alas mentiin. Alueella on paljon myös merkkejä vuosien 1939-1944 sodista, joka lisäsi ainakin meidän innostusta. Reitin loppupuolella poikettiin vielä Korkeasärkälle, 2km pituiselle polulle, joka paikoin kulkee todella kapeaa harjua pitkin. Ympärillä vielä jäässä olevat Valkiajärven vedet, joissa jo jää ritisi ja ratisi kevään merkiksi.

Kevään ensimmäisen kansallispuistovaelluksen tuloksena iloinen ja innostunut mieli, rakot jaloissa kiitos uusien vaelluskenkien. Noin 15km lenkki päivävaellusvarusteissa tuntui uskomattoman rankalta, mutta ei aihetta huoleen.

Sunnuntaina poikettiin vielä Möhkön ruukin maisemissa. Alue ei kuulu kansallispuistoon, mutta on merkittävä kulttuurihistoriallinen kohde Ilomantsissa. Tämä ympäristö upposi meihin kovasti, historiaa, sotahistoriaa ja komeat kosket. Hyvin oli entisöity koko alue. Erityiset kiitokset tältä reissulta kuuluvat Anssilan maatilan majoitukselle ja huollolle. Ilman sitä koko reissusta olisi tullut varsin erilainen, suosittelemme vilpittömästi.

Viikonloppu viihteellä.. luonnonhelmassa!

Olishan tässä voinu nauttia auringosta vaikka kuinka kauan...

Ja niin taas arkisen aherruksen päätteeksi koitti odotettu viikonloppu laturetkineen.. Oltiin kuultu huhua [tsirp tsirp], että Korkea-ahoon olisi ladut kunnossa. Viimeksihän meno tyssäsi Vihtolaan. Nyt aurinko päätti piristää matkaajia, pakkasta sopivasti vähän ja sitä rataa. Eli eväät reppuun ja menoksi. Vaikka keli helli hiihtäjää, ei kovin moni muu ollut laduille eksynyt.. Melkein yksin saatiin taivaltaa eteenpäin. Korkea-ahossa koettiin iloinen yllätys: paikalliset kyläläiset hiihtelivät Hirvenhiihtoaan ja näin ollen vohvelibaarikin oli auki notkuvine pöytine ja herkkuineen. Mukava lisä omiin eväisiin, ja päästiin sisällekin lämmittelemään. Hassuinta tämän päivän retkessä oli sen pituus: tähän saakka pisin reissu, mutta tuntui lyhimmiltä… :P

Kevät tulla hyrisee... :D

Ainoana miinuksena huonon tyynyn kanssa kipeytyneet hartiat, lihasten jomotus ja siitä johtuva kaularangan kenotus [hyvin epäfysioterapeuttinen diagnoosi].

Metsäradion paikallissää

Kas kummaa, yöllä tapahtui ihme. Uusi tyyny, yhtämittaiset unet: jomotus ja kenotus tiessään. Sanomattakin lienee selvää, että sillon ei pidätellyt mikään. Eilisen tasaisen taipaleen jälkeen mieli kaipasi vuoristomaisemiin. Onneksi niitä ei tartte kaukanta hakea, autolla Itä-Lappeenrantaan (eli Joutsenoon). Eikä tää siis ole mikään vitsi. Menkäähän sinne luontoon ja avatkaa silmänne, ihan oikea korkeapaikanleiri hulppeine maisemineen – aina ei tartte lähteä merta edemmäs kalaan, kun läheltäkin löytyy ihmeteltävää… Päivän hyvä työkin tuli tehtyä hiihdon lomassa. Myllymäen juurelta löytyi yksinäine GPS-mokkula, jolle parin kilsan hiihdon jälkeen löysimme onnellisen näköisen omistajan. Tästä päivästä jäi ehkä parhaiten mieleen Myllymäen laskettelurinteen laskeminen murtsikkasuksilla – kaatumatta (Henrikin selvisi ehjin suksin).. Kaikenlaisiin paikkoihin ne sitten “latuja” vetääkin!?

Ja sitten kohti uusia seikkailuja… Olispa jo perjantai!

Hanget kantaa jo.. ainakin kauriita.
Ja sit läks - voiteetkin suksista! Huhhei, mikä mäki...

Kun ladut loppuu, hiihto alkaa

Hiihtäen kohti kotia (ei lavastettu)

Sen verran paljon tuo hiihtoretkikärpänen meitä iski eilisellä reissulla, että päätettiin komian aurinkokelin kunniaksi lähteä vähän hiihtelemään. Jälleen taas rieskakääröt ja nuudelit reppuun ja suunnaksi Kalliokosken uimaranta, johon jäi Ori-kuljetin. Pakkasta sopivat -6’C ja hiihtokeli mitä mahtavin. (Ensimmäinen huomio, mehua ei ollut, ainoastaan 1l vettä nuudeleita varten ja 1l kuumaa vettä ilman tiivistettä.) Ei aiheuttanut toimenpiteitä.

Maakaasulinjalle mars, ja nokka kohti Hanhijärveä. Suunnitelmahan oli sellainen, että heti Vainikkalantien jälkeen olisi suunnaksi otettu Hämmänauteensuon laavu, jossa oli piipahdettu jo viime keväänä. Latukartan mukaan maakaasulinjalta on hiihtoyhteys laavulle. Ensimmäinen hiihtolatu tien ylityksen jälkeen hylättiin, mutta toista lähdettiin yrittämään. Noin kilometrin päästä latu teke lenkin ja suunta kääntyy kohti pohjoista (tulosuunta), joten nolla tulos tällä kertaa. Takaisin maakaasulinjalle ja vilkku vasempaan. Nykyajan trendejä noudatellen, latukartta ladattiin Internetin ihmeellisestä maailmasta n. 1,5 km maakaasulinjahiihtelyn jälkeen.

Hohhoijaa, oikea kartta, missä olet?

Olivat vetäneet sopivat piuhat jo sinnekin. “Lähellä ollaan, lähellä ollaan”; kartan epätarkkuudesta huolimatta, löysimme ladun alun, jota pitkin suunnaksi etelä. Nythän oli periaatteessa kaksi vaihtoehtoa i) olimme oikealla ladulla, ii) olimme väärällä ladulla.

Noh, komeita maisemia seuraten jatkoimme matkaa, ja päättelimme suuntaa auringosta, joka komeasti paistaa porotti eteläiseltä taivaalta. Kyllä osaa olla komeat maisemat jo muutaman kilometrin päässä keskustasta.Sitten dramatiikkaa, ladun olisi pitänyt kääntyä vasempaan (siis jos latu menisi laavulle), ja latu tekeekin tiukan kaarroksen, mutta oikealle! Itse iloisesti kuitenkin mutka suoraksi (käännökset eivät ole vahvinta lajia) ja hiihto jatkuu metsäautotien pohjalla, johon oli toki ajettu moottorikelkkaura, mutta ei minkään valtakunnan latua. Hanki kantoi ja suunta etelään. Kauan kaivattu käännöstä vasempaan ei tullut, ja vaikka kartasta jälkikäteen katsoen olimme vain n. kilometrin sivussa, olimme väärällä puolella ojaa. Sitten edessä häämöttää “iso” voimalinja. Anna muistaa, että voimalinja (sama) kulkee suon pohjoispuolella, joten olimme suon tasalla. Mutta missä suo? Tätä pohtieassamme loppuu latu, tielle. Mitä nyt…takaisin matkaa useita kilometrejä, ja onhan se hieman luovuttamista jos kääntyy takaisin (sanoi Anna).

Kapea moottorikelkkaura vaihtuu leveäksi hiihtobaanaksi

Kommunikaattori esiin ja latukartta tarkasteluun. Dramatiikka jatkuu: “kartta loppuu”. WOOT? Miten latukartta voi loppua, noh, voihan se kun on PDF-file. Palaverin paikka, ja maastotiedustelua, kartta, havainnot, päätös. Tie näyttää jatkuvan kaakkoon, ja toisaalta latukartasta näkyy, että suon takaa menee tie kohti lounasta, eli tiet kohtaavat? Matkaan, lumipohja tiellä, eikä mitään hätää. 2km tiehiihdon jälkeen edessä tuttu risteys: “Tästähän on menty autolla heppailemaan”. Oletuksena oli, että tästä risteyksestä olisi nyt lähtenyt se tie sinne suolle, mutta kyseessä oli vain tieura lähellä oleville taloille. Taas karttailua, ja täällähän ei oikein näppäriä yhteyksiä ollut, joten eteenpäin peräytymiseen ei ollut varaa.

Yllättävän hauskaa hiihtää tiellä, jossa ei ole hiekkaa lainkaan. Kilometrit kuluivat, ja pian edessä oli risteys [< Lappeenranta 12km | Kasukkala 2km >]. Aha, paikka oli tuttu pyöräreissuilta, mutta ihan näin kauas emme osanneet ajatella, että matka veisi. Noh, otetaan nokka kohti Lappeenrantaa ja hiihto jatkuu. Postilaatikkojen kyljissä olevat km-lukemat vähenivät jostain 4,09 -> 2,00 ja silloin olikin aika pitää evästystauko (rievät). Saman taukopaikan ohitti pian nainen koiran kanssa, ja vaihdeltiin kuulumisia sekä kehuskeltiin kilpaa tiehiihtoa lajina.

Missä ollaan ja minne mennään?

Piutulan kylmä Shell

Koomisia piirteitä on tietysti siinä kun yrität selittää, mistä olemme tulossa ja mihin menossa. Hauskaa toki sekin; nyt takana n. 14,5km hiihtoa. Loput pari kilsaa, ja edessä on Vainikkalantie. Tätä ennen komea alastulo tielle (Henri), lähes voltti, mutta vauriotta (henkisiä jos ei lasketa). Tässä kohtaa vielä etsiskeltiin latukartan mukaista latupohjaa, mutta tuloksetta. Pari toiveikasta arvausta oli, mutta päätös tehtiin: sukset pois ja tienlaitaa kohti suota.

Eipä tarvinnut montaa sataa metriä tienlaidassa kulkea, kun jo polku vei metsään ja tutuille pitkospuille. Jäljistä päätellen paikalla oli käynyt muitakin kävellen, lumikengillä ja pulkalla. Laavu saavutettiinkin pian, ja Kirves kirveeseen tarttui polttopuiden toivossa, jotka olivat valitettavan jäässä. Onneksi tarkoitus ei ollut kuitenkaan nautiskella nuotioruokaa, joten se ei ollut suuri menetys. Juuri kun pahin savuverho oli haihtunut, saapui paikalle retkitovereita, joilla oli käytössään ne välineet, joita talvella nuotion sytyttämiseen tarvitaan. Muonitus loppuun, paljon kuvia, ja tietenkin havainto siitä, että mitään latua ei ollut. 18km takana, ja vielä 4km edessä.

Nuudelisopan voimalla palattiin asfalttitielle, ja taas sukset kantoon. Pian oikealla alkoi taas luminen tieura, ja vain parin sadan metrin jälkeen jo hiihtolatu. Mennäkkö vai ei? Niin monta uhkarohkeaa yritystä oli jo tälle päivälle, että latuhan se oli valittava. 200 metriä latua ja taas samalla tiellä; ainakin sai mennä latua pitkin. Latu kuitenkin jatkui ja kaartui vasten odotuksia oikealle (kaikki ladut kaartavat tänään oikealle, mutta onneksi ne tiet vasemmalle). Edessä kaksi naishiihtäjää, selitykset mistä tulossa ja minne menossa (aina vain hauskempaa). “Latu jatkuu suoraan maakaasulinjalle”. Huh, oli hymy herkässä, vaikka ladun kunto vaihteli. Maakaasulinjalle kurvattiin kuin vanhat tekijät, ja edessä siinti yhä aurinkoisena Kalliokosken risteys ja n.22 kilometristä ne viimeiset sadat metrit. Suomalainen ei ole suomalainen, jos se ei hiihdä kilpaa viimeisillä sadoilla metreillä; mistä sitä energiaa sitten riittääkin.

Hämäys, savuverho peittää laavun, ja kukaan ei havaitse meitä

Autolla, takana 22km ja 4,5 tuntia hiihtoa :) Vieläkö hymyilyttää, no meitä ainakin, talven paras hiihtoretki ihan ehdottomasti. Eikä vähiten siksi, että ei ns. urauduttu ja tietenkin kun aurinko paistoi. Nuo Hanhijärven maastot ja suo ovat ehdottamasti näkemisen arvoisia myös sulaan aikaan, joten vinkit ylös reissuvihkoon. Mitä muuta jäi käteen? Kunnon kartta olisi ollut poikaa, mutta ison G:n kartoillakin tultiin toimeen, olisko peräti jotain retkestä hävinnyt, jos liiaksi oltaisiin oltu varmoja kustakin paikasta?

Huomenna edessä tauko, mutta katse siintää jo ensi viikossa ja viikonlopussa. Vaikka luvassa on ilmeisesti lauhtumista, niin intoa olisi retkelle: Korkea-Ahon ladut näytti nyt hyviltä, verrattuna viime viikkoon ja Lappeenrannan Joutsenon Myllymäkeäkin olen heitellyt nimenä ilmaan. Katsotaan ja kuunnellaan.

4,5 tunnin jälkeen; “kai tää on meiän auto?”
Lähdön hetkellä