Summanjokilaaksossa 17.5.2020

Tämä on taas niitä kauan mietittyjä kohteita. Jokilaaksoissa on jotain erittäin kiinnostavaa, kun niiden ympärille on vuosien saatossa kasautunut vaikka mitä historiaa. Ja luontoakin tietysti. Tämän niin erikoisen kevään aikana on tullut muutaman kerran vastaan tilanne, jolloin on vain päästävä liikkeelle. Kaiken ajan kun viettää kotona, niin on hyvä tuulettua turvallisesti jossain.

Summanjoki alkaa kartan ja Wikipedian mukaan jostain Kaitjärven eteläpuolelta Luumäeltä Etelä-Karjalassa ja päätyy mereen missäs muualla kun Summanlahdella Haminassa. Ollaan aikaisemmin koluttu näitä Kymenlaakson jokia jonkun verran, mutta tätä ei koskaan aikaisemmin.

Summanjokea lähdettiin etsimään Saaramaan tienoilta ja ensimmäisen kerran se tuli meille vastaan Turpaassa. Oltasiin se toki tavoitettu aikasemminkin, mutta Turpaassa on kuulemma ollut ruutitehdas 1800-luvun lopulla. Jälkiä ei valitettavasti havaittu.

Seuraavaksi suunnattiin Keisarinkoskelle, josta piti löytyä vanhan sahan jäänteet. Ja löytyihän se. Myös saha on aluperin 1890-luvulta, mutta ihan niin vanha tuo nykyinen rakennus ei ehkä ole? Täällä on ollut myös mielenkiintoinen pato. Ja sillalta löytyy Haminan ja Anjalankosken raja (nyk. Haminan ja Kouvolan raja).

Evästarjoilun vuoro oli Liikkalan linnoituksella, jossa on näyttävät, ilmeisesti lähes alkuperäisessä asussa olevat vallit edelleen hienosti näkyvillä. Tämä linnoitus kuuluu samaan Suvorov-sarjaan Savitaipaleelta tuttujen linnoitusten kanssa. Linnoitus on valmistunut 1790-luvulla.

Retken salamyhkäisin kohde oli edessä. Teollisuus- ja tehdashistoriaa, johon ei ole opasteita. Jätänpä tässäkin osin arvoitukseksi tämän jännittävän kohteen, jota ei kartoista löydä. Se pitää löytää muulla tavalla. Kohde on myös esimerkki siitä, miten kehitys ajaa vain ohi – jäljelle jää rauniot.

Huiputusten vuosi kun on kyseessä, niin pitäähän se käydä ihmettelemässä lähes merenrannassa oleva Uuperinmäki (80 metriä mpy). Taas on yksi huippu vallattu.

Vähän on kohdeväsymystä jo ilmassa, mutta ajettiin silti Stockforsin vanhan tehdasmiljöön ohi ja päädyttiin lopulta Värälän kylään rauhan muistomerkille. Olipahan historiakohteita kerrassaan ja lipsahdettiin vähän jokilaakson ulkopuolellekin. Hieno retki kuitenkin ja vaihtelua tähän ankeaan kevääseen.

Pato Keisarinkoskella.
Vanhan sahan rakennuksia Keisarinkoskella.
Historian havinaa rajalla.
Evästystä Liikkalan linnoituksella.
Teollisuushistoriaa Summanjokilaaksossa.
Aika jättää jälkensä.
Näkymiä Uuperinmäeltä.
Värälän rauhankivellä poseeraus.

Sijanti: Summanjoki, Etelä-Karjala-Kymeenlaakso.

ETRS89 (~WGS84)
60° 52.7887′, 27° 20.0377′

Valkjärvenharjut 15.2.2020

Valkjärvenharjuihin on törmätty iltarasteilla useiden vuosien aikana. Retkikohteeksi se ei ole aikaisemmin päätynytkään, vaikka on silloin tällöin ajatuksiin tullutkin. Näin vähälumisena talvena pääsee moneen paikkaan jalan, johon ei lumisempana talvena olisi asiaa pienen koiran kanssa. Nyt päätettiin siis lähteä harjuille seikkailemaan.

Täälläkin saimme auton helposti parkkiin Rehula-Vehkataipale maantien laitaan. Alue on lähinnä kangasmetsää, harjuja, sekaryteikköä ja suota. Sellaista eteläsuomalaista perusmaisemaa. Mitään retkeilurakenteita tai reittejä täältä on turha etsiä, mutta peruskartan ja rohkeuden voimin selviää hyvin. Metsäautoteiden runsaudesta johtuen eksymisen vaaraa ei ole. Kuvittelin, että harjulla olisi ollut laavu, mutta ilmeisesti yhdistin sen johonkin toiseen paikkaan.

Tällä kertaa keli oli todella jäinen ja se muodostikin jännän elementin retkelle. Ihan varmoja ei oltu suonkaan kestävyydestä, mutta meidän ylityksen se kesti. Hämmentävää silti, että talvea ei näytä tulevan tänä vuonna ollenkaan.

Ferdi pärjäsi hyvin mukana menossa ja kevään houkuttelevat tuoksut villitsevät välillä miehenalun ihan täysin.

Täysin kiivettävissä oleva kallio.
Evästauon jälkeinen halipula.
Kestääkö? Hyvin kestää, ainakin Ferdin. =)
Petollinen jää hennon lumipeitteen alla. Tarkkana pitää olla.

Luin jostain retkiblogi-kritiikistä (ei kohdennettu), että tarinoissa tuodaan harvoin esille paikan sijaintia. En kanna tästä kovin suurta huolta, mutta laitetaan nyt ylös jotain tietoja.

Sijainti: Taipalsaari, Etelä-Karjala, yhdystie (2) 14784.

ETRS89 (~WGS84)
61° 10.9667′, 28° 10.8860

Vuorimailla

Varoitus! Tarina sisältää mielikuvituksellista sisältöä.

Olen ehkä maininnut aikaisemminkin, että minun mielenmaisemassani on mäkiä, harjuja, vaaroja, tuntureita ja joskus jopa vuoriakin. Käytännön syistä suurin osa luontokokemuksista rajautuu kahteen ensimmäiseen. Kaakkoissuomalaisessa maisemassa on Salpausselkien lisäksi paljon ikivanhoja jääkauden jälkiä ja muinaisista meristä esiin työntyviä luotoja ja saaria. Kymmenien metrien korkeusero alapuoliseen maastoon on helposti saavutettavissa.

Fillarilla vuorimaiden tavoitteluista tulee oikea seikkailu, ainakin meille. Perinteisen tapaan vietimme syyskuun viimeisen viikon vieraissa maisemissa. Tutun kotimaaston ulkopuolella vuoristot ja erämaat saavat aivan uuden ulottuvuuden. Mielikuvitusta tarvitaan, mutta sitähän meillä on (minulla ainakin). :D

Aamukahvin yhteydessä tarkastelin maastokarttaa ja hetkessä bongasin yhtenäisen metsäalueen, jossa oli paljon pieniä lampia, korpia ja tietenkin niitä korkeuseroja. Oikea erämaa!

Vanhasta navetan kivijalasta tulee pienellä vaivalla muinainen linnoitus.

Erämaan itälaidalla alkaa mielikuvitusta kutkuttuva metsä.

Aurinko lämmittää, vaikka yön jälkeen kesästä ei ole enää tietoakaan.

Erämaan portilla.

Ylängölle nousu alkaa pian ja tekemistä riittää ihan riittävästi.

Varsinaiselle huiputukselle päästäkseen oli pakko ottaa jalat alle.

Reittikään ei ollut ihan helpoimmasta päästä.

Ylöspäin – korkeuseroa on parkkipaikaltakin käsin parikymmentä metriä.

Huipulla – metsä rajaa näkymää laaksoon ja kauemmas horisonttiin.

Horisontissa pilkistää rakennuksia, jotka eivät kuulu tähän tarinaan. :)

Huipulla oli myös varsinainen yllätys, laaja avokalliomuodostelma luolineen.

Äänimaailma paljastaa, että ihan oikeasta erämaasta ei sittenkään ole kyse.

Luolanainen ;)

Kallion päällä oleva sammalkerros on erittäin liukas.

Vielä yksi silmäys maisemaan, ennen paluumatkan alkamista.

Paluumatkalla soiden ja metsien välissä, eteläsuomalainen korpi.

Metsässä liikkumisen taikaa.

Aina on aikaa tauolle. Kiirehtimällä pilaa vain hyvän tarinan ja mielen.

Eväitä unohtamatta.

Hauska reissu! Pyörähankinnat yhdessä toimivien jalkojen ja tarvittaessa autosiirtymien kanssa mahdollistaa meille ihan uudet retkeily-ympäristöt. Tänä aamuna mieleni vaelsi jo hieman kauempana olevaan kohteeseen, mutta saas nähdä toteutuuko tuo ajatus tänä syksynä vai joskus myöhemmin?