Sammaljärvi 5.4.2020

Palmusunnuntain retkikohde ei ole ihan mikä tahansa paikka. Annalla on pitkä hevosharrastustausta ja tämä kohde liittyy vahvasti nuoruuden ratsastuslenkkeihin. Se vähäinen talvi, joka meillä on ollut, on antanut periksi aika päiviä sitten. Aurinko paistaa, eväät reppuun ja eikun metsään.

Sammaljärvi sijaitsee Taipalsaarella Etelä-Karjalassa. Tämäkään ei ole mikään merkitty retkikohde, mutta n. 6 km ympyrälenkin saa täällä kasaan helposti. Liikkeelle lähdettiin metsäautotiepistolta Suolahdentien läheisyydestä. Anna toimi meidän matkaoppaana ja kertoi mitä kaikkea täällä olikaan tullut koettua.

Ja hyvin Anna muisti myös mistä pitää mennä, että pääsee haluttuun paikkaan. Muistelmien mukaan täältä löydettiin myös laavu, joka oli ehkä parhaat päivänsä nähnyt, mutta laavu kuitenkin. Toinen mieleenpainunut paikka oli turvesuon läheisyydessä oleva ojien verkosto, johon kuului joutsenten keväisiä ääniä, vaikkei itse lintuja nähtykään. Ja vanha silta!

Hyvin tyypillinen retki meille. Ei ihan lähiretki kun autolla pitää mennä, mutta innokkaasti etsitään uutta (ja tässä tapauksessa vanhaakin). Hieno lenkki, kiitos Anna!

Hieno paikka. silta, paljon ojia ja taustalla mekastavat joutsenet.
Metsän ihmeellisyyksiä, valoja ja varjoja.
Kevään merkkejä.
Onpa iso puu!

Sijainti: Sammaljärvi, Taipalsaari.

ETRS89 (~WGS84)
61° 12.8801′, 28° 02.9914′

Valkjärvenharjut 15.2.2020

Valkjärvenharjuihin on törmätty iltarasteilla useiden vuosien aikana. Retkikohteeksi se ei ole aikaisemmin päätynytkään, vaikka on silloin tällöin ajatuksiin tullutkin. Näin vähälumisena talvena pääsee moneen paikkaan jalan, johon ei lumisempana talvena olisi asiaa pienen koiran kanssa. Nyt päätettiin siis lähteä harjuille seikkailemaan.

Täälläkin saimme auton helposti parkkiin Rehula-Vehkataipale maantien laitaan. Alue on lähinnä kangasmetsää, harjuja, sekaryteikköä ja suota. Sellaista eteläsuomalaista perusmaisemaa. Mitään retkeilurakenteita tai reittejä täältä on turha etsiä, mutta peruskartan ja rohkeuden voimin selviää hyvin. Metsäautoteiden runsaudesta johtuen eksymisen vaaraa ei ole. Kuvittelin, että harjulla olisi ollut laavu, mutta ilmeisesti yhdistin sen johonkin toiseen paikkaan.

Tällä kertaa keli oli todella jäinen ja se muodostikin jännän elementin retkelle. Ihan varmoja ei oltu suonkaan kestävyydestä, mutta meidän ylityksen se kesti. Hämmentävää silti, että talvea ei näytä tulevan tänä vuonna ollenkaan.

Ferdi pärjäsi hyvin mukana menossa ja kevään houkuttelevat tuoksut villitsevät välillä miehenalun ihan täysin.

Täysin kiivettävissä oleva kallio.
Evästauon jälkeinen halipula.
Kestääkö? Hyvin kestää, ainakin Ferdin. =)
Petollinen jää hennon lumipeitteen alla. Tarkkana pitää olla.

Luin jostain retkiblogi-kritiikistä (ei kohdennettu), että tarinoissa tuodaan harvoin esille paikan sijaintia. En kanna tästä kovin suurta huolta, mutta laitetaan nyt ylös jotain tietoja.

Sijainti: Taipalsaari, Etelä-Karjala, yhdystie (2) 14784.

ETRS89 (~WGS84)
61° 10.9667′, 28° 10.8860

Siikasuo-Hiilus

Talvi vain jatkuu. Eletään maaliskuun jälkipuoliskoa ja kunnon hankikantokelit eivät ole vielä edes saapuneet. Lunta on niin paljon, että metsän kutsua on vaikea vaientaa.

Tämän päivän alkuperäisenä ideana oli harrastaa liukulumikenkäilyä Pönniälän kangasmaastoissa. Keksinpä kuitenkin ottaa esille haaveen, joka edelleen odotti täyttymistä. Entä jos vihdoin mentäisiin Siikasuolle?

Siikasuo on isohko (oma mittakaava) ojitettu suo Savitaipaleen ja Taipalsaaren rajalla. Suo on ollut meille (lue: minulle) jonkinlainen saavuttamaton haave ja pääsemätön kohde. Suolle ei suoraan johda tietä, mikä tekee siitä vieläkin mielenkiintoisemman. Suon eteläpuolella Lilman metsätie sivuaa suota lähes asumattomalla seudulla. Lännen ja pohjoisen puolella suolle pääsee pitkiä metsätaipaleita pitkin, joskin voimalinjan maastokäytävä auttaa suon tavoittamisessa.

Päätimme kuitenkin lähestyä Siikasuota idästä, Aivaksentien suunnasta. Se mikä monille on peltoaukea metsien välissä, on meille rotkolaakso lähellä jääkauden aikaista muinaisrantaa. Muinaista merenpohjaa pitkin hiihtelimme aina Siikasuolle asti. Ryteikköinen, vankkaa puuta kasvava suo, säilytti hohtonsa myös kevätauringossa. Väistämättä mieleen juolahtaa ajatus – entä jos ojitusta ei olisi koskaan tehty ja paikalla olisi aito avosuo? Ei ole, mutta siksi meillä on mielikuvitus.

Siikasuolla saimme ajatuksen hiihtää takaisin autolle vuoriston kautta. Hiilus on rotkolaakson takaisessa metsikössä oleva kukkula, joka erottuu ympäröivää maastoa hieman korkeampana töppyränä (vuori). Matka Hiilukselle osoittautui kuitenkin vaikeaksi (kartanluvun ja kompassisuuntien heitellessä :D). Pääsimme lähelle, mutta varsinaista näköhavaintoa ei saatu. Hiiluksen valloitus jäi odottamaan kelirikon jälkeistä aikaa ja minun uutta pyörää.

Jääkauden jäljillä: Edessä on ouru eli kapea kuru.

Anna nousee jo kurun vastarinnettä.

Kurun pohjalla.

Jälkimmäisen ourun rinteet ovat jo jyrkemmät.

Tukevasti merenpohjassa, hankikantoa löytyy jo.

Kaunis kevätpäivä ja taivaalla on joutsen.

Malttamaton suofani suuntaa jo kohti Siikasuota.

Vielä hymyilyttää, raskain pätkä on vasta edessä.

Haaveista totta – Siikasuolla eteneminen tapahtuu ojia pitkin.

Nenäksinniemessä.

Rajakallion huipulla.

“Tästä ei varmaan pääse?”

Näkymä rotkolaakson toisesta päästä. Horisontissa on Siikasuo.

Retkikunta.

“…always look on the bright side of life”

Annan tyylinäyte Rajakalliolta laskeutumiseen – suksilla tietenkin.