Suppismetsässä 22.11.2020

Tovi on taas vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta. Paluumatka Lapista meni hyvin. Sen jälkeen ollaan ulkoiltu normaaliin tapaan ja retkeiltykin vähän. Tänä sunnuntaina päätettiin, että nyt on taas eväsretken aika. Tässä välissä ehti olla mm. Kooiker-perheen pikkujoulut samassa paikassa kuin viime vuonna.

Meillä on perinteinen suppilovahveropaikka tässä ihan lähellä. Tänä vuonna sieniä oli puhdistettu ja pakastettu jo riittävästi, joten mitään suurta hinkua suuriin sienisaaliisiin ei ollut. Paitsi tietysti jos sattuu sieniapajalle päätymään, minkäs sille sitten enää voi?

Suppismetsästä palattiin nuotion ääreen ja nautiskeltiin lumettoman marraskuun aurinkoisesta päivästä. Kuten muutama kirjoitus sitten tuli todettua, valo on tähän aikaan vuodesta ihan erilaista. Tulipahan käytettyä pitkästä aikaa myös trangiaa, kun keiteltiin sillä vettä. Maksalaatikkoaskista tehty tuulensuoja toimi kohtuu hyvin, mutta oli aivan liian pieni. Pitää siis syödä lisää tätä herkkua.

Marraskuinen aamutunnelma Kuolimon rannalla.
Jääkauden jälkiä pitkin kuljetaan.
Talvesta ei ole vielä tietoakaan.
Joku yöpyi vielä rannassa matkailuautossa, näytti aika mukavalta touhulta.
”Mie löysin!”
”Mitäs työ sit syötte?”
Virallinen valvoja työssään.
Virallinen sienien putsaaja vasta valmistautuu työhön.

Sijainti: Nuotiopaikka, Viktorinranta, Savitaipale.

ETRS89 (~WGS84)

61° 12,54038′, 27° 36,65361′

Loppukesän antimia 8.8.2020

Tänä vuonna on kunnostauduttu monessa asiassa, yksi niistä on sienet. Kantarellejä on saatu kerättyä pakkaseen asti, mutta suurin yllätys löytyi ihan takapihalta. Meidän peruslenkkipolun varrelta löydettiin niin iso apaja mustatorvisieniä, että sienikorikin hajoisi. Ahneella on tunnettu loppu. :)

Anna koulutti Ferdin haistamaan mm. kantarellejä. Kätevä taito.
Näitä on ihan mahottomasti.
Kuuma päivä, mutta keittohommat on tehtävä.
Sienipaikkoihin mennään yleensä vaikeimman kautta, harhautus sekin.
Siellä se on, apaja!
Useampana iltapäivänä on nyt poimittu sieniä.
Kotimatkalta poimittiin vielä nämä ja sitten hajosi kori.
Mikä lie peto?
Putsaus- ja pakastushommia.

Sijainti: Kukapa sitä nyt sienipaikkoja paljastaa? Etsimään vaan!


Piilossa näkyvillä

Ruokahetki kansallispuiston parkkipaikalla muistuttaa meitä nopeasti syistä, joiden vuoksi olemme viime aikoina löytäneet retkikohteemme muualta. Liian äänekkäät retkeilijät. Ei meillä toki mitään teitä vastaan ole, kunhan ihmetellään.

Meillä on onneksi taas sama syksyinen suunnitelma. Mennä piiloon. Samasta risteyksestä käännytään taas samalle polulle. Tällä polulla ei monikaan kulje, suurinta osaa siitä ei ole kartassa. Lehtiä polulla on niin paljon, että vähäistenkin kulkijoiden jäljet ovat peittyneet jo kauan aikaa sitten.

Tälläkin kertaa piiloutuminen onnistuu hyvin. Seuraavan tunnin ajan käsittelemme salaisuuksia ja sitten kori on jo niitä täynnä. Olemme kahvimme ansainneet.

Paluumatkalla emme tapaa enää ketään ja juuri tällaisena syksyisenä sunnuntaina se on parasta mitä tiedämme.

Sunnuntaiperinne – kanakeittoa ulkona.

Kuumaa, mutta hyvää.

Eteenpäin – äänekkäiden retkeilijöiden vyöry jää taakse.

Kanavan vartta kohti metsää.

Matkalla poimitaan muutama suppis.

Hih – nythän niitä on jo korillinen.

Retki sai uuden suunnan kun kori täyttyi jo alkumatkasta.

Kahvit ja eväät on ansaittu.

Toinen kuksallinen kahvia.

 Rauhallista ja syksyistä.

Ollaan opittu retkeilemään ihan uudella tavalla.

Vuorimaisemissa tänääkin, jo kolmatta viikkoa putkeen.

”En kyl mee pidemmälle”

Seuraavalla retkellä tänne, mennään ihmettelemään tuonne.

Lopputulos.