Siikasuo-Hiilus

Talvi vain jatkuu. Eletään maaliskuun jälkipuoliskoa ja kunnon hankikantokelit eivät ole vielä edes saapuneet. Lunta on niin paljon, että metsän kutsua on vaikea vaientaa.

Tämän päivän alkuperäisenä ideana oli harrastaa liukulumikenkäilyä Pönniälän kangasmaastoissa. Keksinpä kuitenkin ottaa esille haaveen, joka edelleen odotti täyttymistä. Entä jos vihdoin mentäisiin Siikasuolle?

Siikasuo on isohko (oma mittakaava) ojitettu suo Savitaipaleen ja Taipalsaaren rajalla. Suo on ollut meille (lue: minulle) jonkinlainen saavuttamaton haave ja pääsemätön kohde. Suolle ei suoraan johda tietä, mikä tekee siitä vieläkin mielenkiintoisemman. Suon eteläpuolella Lilman metsätie sivuaa suota lähes asumattomalla seudulla. Lännen ja pohjoisen puolella suolle pääsee pitkiä metsätaipaleita pitkin, joskin voimalinjan maastokäytävä auttaa suon tavoittamisessa.

Päätimme kuitenkin lähestyä Siikasuota idästä, Aivaksentien suunnasta. Se mikä monille on peltoaukea metsien välissä, on meille rotkolaakso lähellä jääkauden aikaista muinaisrantaa. Muinaista merenpohjaa pitkin hiihtelimme aina Siikasuolle asti. Ryteikköinen, vankkaa puuta kasvava suo, säilytti hohtonsa myös kevätauringossa. Väistämättä mieleen juolahtaa ajatus – entä jos ojitusta ei olisi koskaan tehty ja paikalla olisi aito avosuo? Ei ole, mutta siksi meillä on mielikuvitus.

Siikasuolla saimme ajatuksen hiihtää takaisin autolle vuoriston kautta. Hiilus on rotkolaakson takaisessa metsikössä oleva kukkula, joka erottuu ympäröivää maastoa hieman korkeampana töppyränä (vuori). Matka Hiilukselle osoittautui kuitenkin vaikeaksi (kartanluvun ja kompassisuuntien heitellessä :D). Pääsimme lähelle, mutta varsinaista näköhavaintoa ei saatu. Hiiluksen valloitus jäi odottamaan kelirikon jälkeistä aikaa ja minun uutta pyörää.

Jääkauden jäljillä: Edessä on ouru eli kapea kuru.

Anna nousee jo kurun vastarinnettä.

Kurun pohjalla.

Jälkimmäisen ourun rinteet ovat jo jyrkemmät.

Tukevasti merenpohjassa, hankikantoa löytyy jo.

Kaunis kevätpäivä ja taivaalla on joutsen.

Malttamaton suofani suuntaa jo kohti Siikasuota.

Vielä hymyilyttää, raskain pätkä on vasta edessä.

Haaveista totta – Siikasuolla eteneminen tapahtuu ojia pitkin.

Nenäksinniemessä.

Rajakallion huipulla.

“Tästä ei varmaan pääse?”

Näkymä rotkolaakson toisesta päästä. Horisontissa on Siikasuo.

Retkikunta.

“…always look on the bright side of life”

Annan tyylinäyte Rajakalliolta laskeutumiseen – suksilla tietenkin.

Vihdoinkin

1,5 viikon flunssailun jälkeen ulkoilu ja lähimetsät tuntuvat lähes paratiisilta. Helmikuussa on riittänyt pakkasta ja aurinkoa yllin kyllin. Toipilaana ei ole voinut kovin pitkälle mennä, mutta läheltäkin löytyy paljon tarkasteltavaa. Kevät ei ole enää kaukana, koska aurinko lämmittää jo mukavasti. Viimeisimpänä havaintona oli puromaiseman tienoilla leijaileva kostea tuoksu, joka ei enää kuulu talveen.

Yksi tämän talven toistaiseksi mieleenpainuvimmista kokemuksista oli pöllöretki metsään, illan jo pimetessä. Pöllöjä ei kuultu eikä nähty, mutta tunnelma oli loistava. Pelto-osuuksilla pakkanen puri vielä tiukasti, mutta metsän siimeksessä alkaa tyyni lämpö jo voittaa, ainakin ihan kohta. Kuvat ovat neljältä eri retkeltä alle kilometrin päähän kotoa.

Mäenlaskua, tyyli vapaa

Niin huoleton, tuo leikki on ja aivan verraton..

Lähimetsissä on juuri sen verran lunta, että meidän umpihankisuksilla tai liukulumikengillä on mahdollista liikkua hiihtäen. Meillä päin hiihdetään kotipihasta suoraan metsään ja siitähän se idea sitten lähti. Anna lupasi viedä minut laskemaan mäkeä ja sehän myös tehtiin. Elämäänsä voi elää niin monella tapaa, meillä on tällainen tapa.

Latu menee siitä mihin sen tekee.

Lähimetsässä on taikaa ja tunnelmaa.

Korppia kuunnellaan. Ja mikäs on kuunnellessa, kun metsämiehen kaulaa lämmittää uusi kauluri.

Annan esimerkkisuoritus. Eikun perässä…

Kaikki hyvin, kukaan paitsi Anna, ei nähnyt.

Aurinko :)

Hiljakseen satelee lunta ja samalla aurinko yrittää esiin. Keskitalvi.

Onnistunut mallisuoritus tässä: