Kirventeenjärvi 6.6.2020

Vihdoin on kesäkuu. Tuntuu, että tämä kevät on mennyt samalla todella nopeasti ja hitaasti. Kesäkuu tuo kuitenkin mukanaan paitsi itikat niin fiiliksen, että kohta pääsee huilaamaan.

Nyt kun retkeily ja luonnossa liikkuminen on pop, niin meidät se pitää pois varsinaisista kohteista. Onneksi Suomessa on paljon unohdettuja kohteita ja sitten näitä, jotka eivät ole kohteita ollenkaan. Meillä on tapana katsoa kartasta joku mielenkiintoiselta näyttävä paikka ja mennä sinne. Joskus siellä on jotain mielenkiintoista, joskus taas ei. Sillä ei ole oikeastaan ole väliä, sittenpähän on käyty siinäkin paikassa.

Näin kesäkuisena lauantaina on hyvää aikaa valita juuri tuollainen kohde. Lemin kunnan pohjoisosissa on kartassa mielenkiintoinen alue, joka on ympäristöään korkeammalla (minulle ylänkö) ja sisältää paikkoja kuten Hautakorpi, Kirventeenlampi ja -järvi. Sinne siis. Paikalle pääsee kätevästi metsiä pitkin myös pyörällä, mutta Ferdin kanssa ei ole vielä sellaista lajia kokeiltu, joten nyt mentiin autolla.

Hautakorpi on vanhalta näyttävää metsää, jossa on paksuja puita, sammalpeitteisiä kallioita ja isoja kiviä. Mysteerinen paikka ja mistä nimi on tullut? Hautakorven jälkeen alkaakin taas perinteisempi talousmetsä ryteikköineen, avohakkuineen ja ojitettuine suo-osuuksineen. Pian ollaan kuitekin Kirveenteenlammen rannassa, täydellisessä hiljaisuudessa. Mahtava paikka!

Vielä suuremman yllätyksen saamme kokea kun kiipeämme kohti sitä minun ylänköä. Tien risteyksessä on päivätuvan ja kodan yhdistelmä. Ei yleisessä käytössä varmaankaan, mutta paikalla ei näy myöskään käyttökieltoja. Tästä syystä tällaisia retkiä kannattaa tehdä, löytää jotain ihan uutta.

Kiertelimme hakkuuaukon jyrkän rinteen kautta Kirventeenlammen toiselle puolelle ja vastaan tulee taas ihmeellinen metsä suolampineen. Kirventeenlammen rannalla mökkejä onkin sitten useampia, mutta hiljaiselta näyttää täälläkin. Palaamme hyvillä mielin takaisin autolla. Ei mitään paikasta löytyi vaikka mitä hienoa.

Kirventeenlammella – ei näy, eikä kuulu ihmisiä.
Ferdillekin on tehty oma reitti lammelle.
Reitti on paikoin vähän heikossa kunnossa, mutta ei hätää.
Matkan varrelta löytyy maja.
Ojat on tehty ylitettäviksi. Siitä kannattaa mennä mistä hirvetkin. Fiksuja ovat.
Voiko ojakin olla kaunis?
Kesäkuu, mutta vielä on kovin märkää. Ojassakin.
Tällaisen lammen löysimme metsän keskeltä.
Lemi on tunnettu kivistään ja niitä riittää täälläkin.

Sijainti: Lemi.

ETRS89 (~WGS84)
61° 08.2913′, 27° 43.6709′

Piilossa näkyvillä

Ruokahetki kansallispuiston parkkipaikalla muistuttaa meitä nopeasti syistä, joiden vuoksi olemme viime aikoina löytäneet retkikohteemme muualta. Liian äänekkäät retkeilijät. Ei meillä toki mitään teitä vastaan ole, kunhan ihmetellään.

Meillä on onneksi taas sama syksyinen suunnitelma. Mennä piiloon. Samasta risteyksestä käännytään taas samalle polulle. Tällä polulla ei monikaan kulje, suurinta osaa siitä ei ole kartassa. Lehtiä polulla on niin paljon, että vähäistenkin kulkijoiden jäljet ovat peittyneet jo kauan aikaa sitten.

Tälläkin kertaa piiloutuminen onnistuu hyvin. Seuraavan tunnin ajan käsittelemme salaisuuksia ja sitten kori on jo niitä täynnä. Olemme kahvimme ansainneet.

Paluumatkalla emme tapaa enää ketään ja juuri tällaisena syksyisenä sunnuntaina se on parasta mitä tiedämme.

Sunnuntaiperinne – kanakeittoa ulkona.

Kuumaa, mutta hyvää.

Eteenpäin – äänekkäiden retkeilijöiden vyöry jää taakse.

Kanavan vartta kohti metsää.

Matkalla poimitaan muutama suppis.

Hih – nythän niitä on jo korillinen.

Retki sai uuden suunnan kun kori täyttyi jo alkumatkasta.

Kahvit ja eväät on ansaittu.

Toinen kuksallinen kahvia.

 Rauhallista ja syksyistä.

Ollaan opittu retkeilemään ihan uudella tavalla.

Vuorimaisemissa tänääkin, jo kolmatta viikkoa putkeen.

“En kyl mee pidemmälle”

Seuraavalla retkellä tänne, mennään ihmettelemään tuonne.

Lopputulos.

Ahman(ko) kierto

Lokakuinen sunnuntai, luvassa 18’C lämmintä ja aurinkoista. Uskomatonta, mutta totta. Annan viikon vanha flunssa on jo onneksi mennyttä. Vielä pitää kuitenkin muistaa mennä rauhassa, eikä kovin pitkää retkeä voi suunnitella. Toisaalta ei tällaista ilmaa voi hukatakaan.

Viime aikoina visaisin pulma on ollut se, että jos haluaa mennä lähelle, niin mihin sitä menisi? Tällaisena pyhänä makkaranpaistolaavut ja Repovedet ovat niin kansoitettuja, että niistä ei ole meidän retkikohteeksi.

Edellisen retken rutiinilla otin sunnuntaisen aamukahvin keralle maastokartan. Mihin ei olisi liian pitkä matka autolla, varsinainen kohde riittävän lähellä jalkaisin, mutta silti tarjolla olisi jotain erikoista? Tarina alkaa muotoutua pikku hiljaa. Mäntyharjun ympärillä, lähinnä kaakon ja idän puolella, on hienoja korkeuseroja ja tietenkin järviä. Näitä olen tutkaillut jo aiemmin.

Siitähän se idea sitten lähti. Jos karttaan merkityn järven nimi on Nuija ja ympärillä paikkoja, jotka päättyvät sanaan vuori, niin hyvähän tästä tulisi. Ja tuli!

Ei nälkäisenä retkelle. Kahden aikuisen ihmisen tienvarsilounas herätti hassua kiinnostusta.

Tämän tarkempia koordinaatteja ei ole tarjolla.

Jos maisema olisi puustovapaa, niin tämäkin olisi kulutettu paikka. Onneksi ei ole.

Silmä lepää ja aurinko lämmittää.

Sunnuntain rentoutusta metsässä, neulonta.

Laatuaikaa :)

Korkeuseroa järven pintaan on parhaimmillaan melkein 50 metriä.

Tykkään näistä vuoristomaisemista koko ajan enemmän.

Sammaleet on liukkaat täälläkin, mutta alas päästiin.

Voittaja on löydetty kategoriassa vuoden keltaisin luontokuva ;)

Minä.

Sinä.

Vilvottelua järvessä lokakuun lämmössä.

Ja yllätys yllätys, toisen vuoren päältä löytyy nuotiopaikka.

Tässä sitä kelpaa ihmetellä eteläsavolaista maisemaa.

Mikä tästä meni?

Ei ainakaan ole koira.

Päätöskahvit. Hyvä reissu ja taas on viikko aikaa suunnitella seuraavaa.