Piilossa näkyvillä

Ruokahetki kansallispuiston parkkipaikalla muistuttaa meitä nopeasti syistä, joiden vuoksi olemme viime aikoina löytäneet retkikohteemme muualta. Liian äänekkäät retkeilijät. Ei meillä toki mitään teitä vastaan ole, kunhan ihmetellään.

Meillä on onneksi taas sama syksyinen suunnitelma. Mennä piiloon. Samasta risteyksestä käännytään taas samalle polulle. Tällä polulla ei monikaan kulje, suurinta osaa siitä ei ole kartassa. Lehtiä polulla on niin paljon, että vähäistenkin kulkijoiden jäljet ovat peittyneet jo kauan aikaa sitten.

Tälläkin kertaa piiloutuminen onnistuu hyvin. Seuraavan tunnin ajan käsittelemme salaisuuksia ja sitten kori on jo niitä täynnä. Olemme kahvimme ansainneet.

Paluumatkalla emme tapaa enää ketään ja juuri tällaisena syksyisenä sunnuntaina se on parasta mitä tiedämme.

Sunnuntaiperinne – kanakeittoa ulkona.

Kuumaa, mutta hyvää.

Eteenpäin – äänekkäiden retkeilijöiden vyöry jää taakse.

Kanavan vartta kohti metsää.

Matkalla poimitaan muutama suppis.

Hih – nythän niitä on jo korillinen.

Retki sai uuden suunnan kun kori täyttyi jo alkumatkasta.

Kahvit ja eväät on ansaittu.

Toinen kuksallinen kahvia.

 Rauhallista ja syksyistä.

Ollaan opittu retkeilemään ihan uudella tavalla.

Vuorimaisemissa tänääkin, jo kolmatta viikkoa putkeen.

“En kyl mee pidemmälle”

Seuraavalla retkellä tänne, mennään ihmettelemään tuonne.

Lopputulos.

Syystunnelmia Repovedellä

Repovesi on meille se lähin kansallispuisto. Siellä tulee käytyä säännöllisesti, mutta kuitenkin aika harvoin. Etäisyyttä on kotoa lyhyimmillään vain 60 kilometriä. Edellisestä Repovesi-käynnistä on hurahtanut taaskin pitkä aika (ei edes muisteta milloin ollaan käyty edellisen kerran).

Repoveden sisääntuloista oma suosikkimme on Saarijärvi. Sinne joutuu tosin tästä suunnasta kiertämään melko paljon. Saarijärven salaisuus on hyvin yksinkertainen. Sieltä on lyhyin matka sekä Repoveden kansallispuiston että Aarnikotkan metsän luonnonsuojelualueen merkitsemättömille reiteille ja niiden ulkopuolelle.

Meille retkeilyssä on tärkeintä rauha, oma aika ja se, että muiden retkeilijöiden aiheuttama häiriö on minimoitavissa. Aina sitä ei voi eikä haluakaan välttää, mutta useimmiten karttaa katsomalla on helppo selvittää missä suuret joukot liikkuvat.

Kansallispuistossa ja tässä tapauksessa myös luonnonsuojelualueella liikkumiseen liittyvistä rajoitteista kerrotaan alueen järjestyssäännöissä. Yleispätevää sääntöä ei ole, koska rajoitusalueet ja muut aluekohtaiset säännöt vaihtelevat paljon (mm. maastopyöräilyn, lintujen pesinnän tai vaikkapa luontoarvoiltaan haavoittuvien paikkojen osalta). Tämänkertaisen matkakohteen osalta liikkuminen on vapaata koko sillä alueella, johon suunnattaisiin. Repovedellä on myös liikkumisrajoituksia, joten niistä kannattaa ottaa selvää etukäteen.

Meillä on aina mukana kartta ja kompassi, vaikka tässä tapauksessa mentiin poluton osuuskin ilman niitä. Vanhasta muistista – johon ei tietysti ole aina luottamista. Alla kuvia lyhyine tarinoineen. Lopusta löytyy myös video :)

Matkalla Repovedelle pistäydyttiin tallentamassa mahtavia sumumaisemia Virransalmen museosillalla.

Tolonen syyshämyssä.

Tolonen (lampi) sijaitsee heti Saarijärven sisääntulon läheisyydessä.

Tolosenvuori peittyy sumuun.

Tolosen ja Ristijärven välissä on pieni kannas, jonka retkeilyreitti ylittää liukasta siltaa pitkin.

Maisemat muuttuvat nopeasti, kun siirrytään reittien ulkopuolelle. Täällä ei ole ketään muita.

Ristijärven hiljaisuutta.

Evästelypaikkaa etsimässä. Hanhet kaakattavat taustalla (voit kuvitella, jos haluat).

Repoveden alueella on useitakin Rajalampia. Tämä on yksi niistä ja meille se tärkein. Reittiä tai polkua ei ole.

Rajalammilla on tähän aikaan liukasta ja hiljasta.

Kuluneena kesänä ennallistettua metsää. 

Repovedeltä Mäntyharjulle kulkevaa retkeilyreittiä ei oltu ennen kuljettu. Sukeltajaniemen tulipaikan ruuhkan vuoksi, lähdettiin katsastamaan Pitkäjärven laavu kyseisellä reitillä.

Liukkaita pitkosia oli lopulta vain notkelmassa isojen nousujen välissä.

Pitkäjärvi näyttää vähän Julmalta Ölkyltä, rotkojärveltä. Ehkä on, ehkä ei ole.

Itse laavu oli varsin mielenkiintoisessa paikassa, kalliomuodostelman alapuolella, kapean salmen varrella.

Omien puiden puuttuessa, jäi makkaroiden paisto haaveeksi. Opasteissa mainittua puuvarastoa emme löytäneet.

Nälkäkään ei estänyt nauttimasta Pitkäjärven maisemista syysauringon paistaessa jo kovin matalalta.

Hieno päivä! Pitkästä aikaa kansallispuistossa ja tällaisella retkellä ylipäätänsä. Parin vuoden jälkeen retkeily tuntuu taas omalta jutulta. Retki-illan päätteeksi todettiin, että ehkä on taas aika lähteä.