Romakkavaara(t) 5.11.2020

Aivan mökkipaikkamme kupeessa kohoaa Romakkavaara, joka koostuu ainakin kahdesta eri huipusta, Kuusi-Romakasta (285 m) ja Mänty-Romakasta (272 m). Iltapäiväretki lähivaaralle kuulostaa lähes vaarattomalta idealta. Menoksi siis.

Viime vuosina ei ole tullut tehtyä pidempiä vaelluksia tai edes retkiä. Meille aika tyypilinen retken pituus on ollut 4-8 km. Yli 10 km päiväretkiä on ollut todella vähän.

Löydettin autolle paikka metsäautotien varresta vaarojen välisestä maastosta. Ilman sen suurempia suunnitelmia lähdettiin etenemään. Reitti oli merkitty, mutta nähnyt parhaat päivänsä aikapäiviä sitten. Pitkospuut olivat paikoin huonoja ja täälläkin vesi tietysti korkealla. Ensimmäinen vastus koettiin vajaan kilometrin patikoinnin jälkeen, kun vesi oli tulvinut pitkosten päälle enemmän kuin kengän korkeudelta. Itse olin jo kääntymässä takaisin ja lähtemässä etsimään uutta reittiä metsiä pitkin. Annan luonteeseen ei kuulu periksi antaminen, joten kyllä tähän joku keino keksitään. Rikkinäisestä reittiopasteesta tuli silta ja yli mentiin.

Reitti vei kodan ja monen mutkan kautta kohti Mänty-Romakkaa. Viikon rasitukset alkoivat näkyä ja kuulua. Neljän kilometrin ja reilun tunnin jälkeen alkoi tulla mieleen ajatus, että tämä ei taidakaan olla ihan lyhyt lenkki. Mänty-Romakan näkötorni on purettu, mutta alarinteestä löytyi meille taukopaikka, jos nautittiin pienet eväät. Jotain on matkan varrella opittu, koska meillä oli eväät, vaikka tämän piti olla vain lyhyt lenkki.

Mänty-Romakan rinteiltä avautui näkymät auringonlaskuun, joka jää taatusti mieleen vielä pitkäksi aikaa. Mahtavaa! Kyllä täältäkin pois päästään, kunhan nyt taas löydetään sinne polulle. Lisää hienoja näkymiä tuli vastaan matkan edetessä. Toinen taukopaikka (loput eväät) löydettiin Pataässänojassa olevan kosken yläpuolelta. Illan hämärä alkoi jo vallata metsän, mutta meillä oli lamput mukana, joten ei hätää.

Kahdeksan kilometrin kohdalla jouduttiin tekemään meille tyypillinen ratkaisu. Peruskartan polku-uraa ei käytännössä ollut enää näkyvissä ja koko luontopolkua ei haluttu lähteä kiertämään (15 km). Motto: Metsässä kulkemiseen ei tarvitse polkuja, eikä opasteita. Kuusi-Romakan huipulla on useampikin masto, joiden punaiset valot ohjasivat meitä kun majakat. Vaaraa ylös kivutessa tuli hetkittäin erinomainen fiilis, tällaista enemmän. Myö ollaan parhaimmillaan tiiminä juuri tällaisissa tilanteissa. Eteenpäin!

Loppupätkä olikin helppoa paluuta metsäautotietä pitkin. Mastolle menee aina jonkinlainen ajettavissa oleva tie. Niin täälläkin. Lyhyestä iltakävelystä tuli melkein 12 km ja 4 tunnin pituinen samoilu pitkin vaaroja. En vaihtaisi tästä retkestä pois ainuttakaan minuuttia tai metriä.

Näkymiä Mänty-Romakalta.
Taukoa pidetään.
Ja mikäs on pidellessä näissä maisemissa.
Näkymiä vaaralta länteen.
Tyytyväiset, vaikka hieman jo rasittuneet matkakaverit.
Huikeaa!
Hymyillään kun tavataan, eikö?
Tämän jälkeen maisemia oli hankalaa kuvata, kun ei erottanut mitä siellä on. :)

Sijainti: Romakkavaara(t), Pello & Ylitornio.

ETRS89 (~WGS84)

66° 40,37960′, 24° 38,86616′

Aalistunturi 4.11.2020

Joskus päähänpinttymät ovat hyviä, joskus taas huonoja. Loman edetessä käy aina samalla tavalla, nälkä kasvaa. Entä jos menisi sinne tai tänne, mites pitkä matka sinne tuntureille nyt olikaan. Onneksi Anna tuo järkeä näihin ajatuksiin. Ei ole mitään järkeä istua kuutta tuntia autossa yhden tunturin takia. Ja takaisin karttaa skannaamaan.

Hei, täällä olis yksi tunturipaikka. Nimittäin Aalistunturi, Kolarin puolella, mutta kohtuullisen ajomatkan päässä silti. Ja sinne mentiin.

Aalistunturi on ihan Kolarin etelälaidalla. Se kohoaa 372 metrin korkeuteen ja näkymiäkin pitäisi olla, vaikka taitaa olla näillä leveyksillä tuon korkuiset tunturit olla vielä aika metsäisiä. Sääennuste kertoi, että aamupäivän aikana saattaisi paistaa aurinko ja mitä pohjoisemmaksi mentäisiin, sitä kauemmin tuo kirkkaampi aika kestäisi.

Aalisjärven maisemiin päästyämme olikin vielä mukavasti kirkasta. Lähdimme kipuamaan metsäautotietä ylöspäin. Ennen moottorikelkkauralle siirtymistä ehdimme nousta jo 65 metriä. Huipulla olevalle päivätuvalle ei mene varsinaisesti retkeilyreittiä, mutta moottorikelkkareitti on merkitty ja tällä lumimäärällä emme olisi kenenkään tiellä.

Ylempänä rinteellä saimme kuitenkin huomata, ettei aika riitä. Kaakon-etelän suunnasta ylitsemme vyöryi sumurintama tihkusateineen. Se siitä näkymästä. Mutta maistuu ne eväät huipulla sumussakin, joten ei muuta kun tossua toisen eteen.

Huipun erotti tässä tapauksessa juuri tuvasta, muuten ei olisi tiennyt olevansa perillä. Pieni punainen mökki pelasti meidät navakalta tuulelta. Kynttilän valossa, ehkä lämmössäkin nautittiin eväät ja ihmeteltiin tuulen ulvontaa ulkona. Tunturi tuli huiputettua tälläkin Lapin reissulla. Voitiin siis hyvillä mielin lähteä takaisin laaksoon. Valmistauduimme kohtaamaan koko Lapin reissun vaarallisimman tehtävän, kaupassa käynnin.

“Onks miulle mitää?”
Mitä ylemmäksi mentiin, sitä enemmän oli myös lunta.
Matkalla ylös kohti huippua.
Seura ja eväät tekee retkestä retken, oli kohde mikä tahansa.
Ulkopuolelta ei sisälle juuri nähnyt.
Aalistunturin päivätupa, entinen palovartijan mökki tämäkin.

Sijanti: Aalistunturi, Kolari.

ETRS89 (~WGS84)

67° 0,77533′, 24° 30,31534′

Sompanen 3.11.2020

Eilen iltapäivällä yritettiin kävellä läheisen Miekojärven rannassa olevalle Orhinselän hiekkasärkälle. Matka kuitenkin katkesi parin kilometrin jälkeen, koska polku ja sen ympärillä oleva soistunut maa tulvi. Meidän kamppeilla ei ollut mitään mahdollisuutta edetä. Takaisin päin tullessa tuntui, että muutaman ojan kohdalla vesi olisi noussut. Meille tuli kiire päästä pois. :)

Tänään lähdettiin samaan suuntaan, mutta kohteeksi oli valikoitunut selkeästi korkeammalla sijaitseva maasto. Sompanen on vaara Ylitorniolla, korkeutta on 225 metriä merenpinnasta. Luontopolun pituus on lähteestä riippuen 4-5 km välillä. Eli juuri sopiva aamupäiväretki meille. Eväät mukaan ja nautiskelemaan.

En tiedä välittyykö se kuvista, mutta aamuauringossa oli jotain todella kaunista. Hiljaisuuden rikkoi metsätyön äänet, mutta häiriöksi niistä ei ollut. Kiipesimme lumoavassa valossa ylös Sompasen liukasta rinnettä. Yleensä on tottunut siihen, että mitä ylemmäs menee, sitä karummaksi maasto muuttuu. Sompasen kohdalla avokalliorinne päättyy metsänrajaan – metsä siis alkaa uudelleen kohti huippua mennessä. Sompanen onkin ns. kalottivaara, eli muinaisen meren saari.

Vaaran pohjoisrinteen alta löytyy nuotiopaikka ja kota. Vieressä on myös kutsuva suo, lähteineen. Evästyksen jälkeen meidän matka jatkui takaisin päin, joka tarkoitti käytännössä kipuamista uudelleen vaaran laelle. Paluumatkalla näkymät lounaan ja etelän puolelle olivat huikeat. En tiedä erottaisiko täältä Aavasaksaa, mutta hienoa vaaramaisemaa näkyi silmänkantamattomiin. Huikea paikka!

Aurinko nousee.
Sumun, kivien ja valon yhdistelmä on jotain uskomatonta.
Liukasta on täälläkin, varovainen saa olla.
Kalottivaaran huipulta löytyy metsää. Muinainen saari.
Hämyisen rauhallinen tunnelma jatkuu.
Reissukaverit.
Muinaista rantakivikkoa kaiketi.
Näkymiä etelän suuntaan.
Tämä istumapaikka on kyllä upealla paikalla, vaikka olikin nyt vähän märkä.
Eteläistä Länsi-Lappia parhaimmillaan.

Sijainti: Sompanen, Ylitornio.

ETRS89 (~WGS84)

66° 34,36518′, 24° 33,49526′