Romakkavaara(t) 5.11.2020

Aivan mökkipaikkamme kupeessa kohoaa Romakkavaara, joka koostuu ainakin kahdesta eri huipusta, Kuusi-Romakasta (285 m) ja Mänty-Romakasta (272 m). Iltapäiväretki lähivaaralle kuulostaa lähes vaarattomalta idealta. Menoksi siis.

Viime vuosina ei ole tullut tehtyä pidempiä vaelluksia tai edes retkiä. Meille aika tyypilinen retken pituus on ollut 4-8 km. Yli 10 km päiväretkiä on ollut todella vähän.

Löydettin autolle paikka metsäautotien varresta vaarojen välisestä maastosta. Ilman sen suurempia suunnitelmia lähdettiin etenemään. Reitti oli merkitty, mutta nähnyt parhaat päivänsä aikapäiviä sitten. Pitkospuut olivat paikoin huonoja ja täälläkin vesi tietysti korkealla. Ensimmäinen vastus koettiin vajaan kilometrin patikoinnin jälkeen, kun vesi oli tulvinut pitkosten päälle enemmän kuin kengän korkeudelta. Itse olin jo kääntymässä takaisin ja lähtemässä etsimään uutta reittiä metsiä pitkin. Annan luonteeseen ei kuulu periksi antaminen, joten kyllä tähän joku keino keksitään. Rikkinäisestä reittiopasteesta tuli silta ja yli mentiin.

Reitti vei kodan ja monen mutkan kautta kohti Mänty-Romakkaa. Viikon rasitukset alkoivat näkyä ja kuulua. Neljän kilometrin ja reilun tunnin jälkeen alkoi tulla mieleen ajatus, että tämä ei taidakaan olla ihan lyhyt lenkki. Mänty-Romakan näkötorni on purettu, mutta alarinteestä löytyi meille taukopaikka, jos nautittiin pienet eväät. Jotain on matkan varrella opittu, koska meillä oli eväät, vaikka tämän piti olla vain lyhyt lenkki.

Mänty-Romakan rinteiltä avautui näkymät auringonlaskuun, joka jää taatusti mieleen vielä pitkäksi aikaa. Mahtavaa! Kyllä täältäkin pois päästään, kunhan nyt taas löydetään sinne polulle. Lisää hienoja näkymiä tuli vastaan matkan edetessä. Toinen taukopaikka (loput eväät) löydettiin Pataässänojassa olevan kosken yläpuolelta. Illan hämärä alkoi jo vallata metsän, mutta meillä oli lamput mukana, joten ei hätää.

Kahdeksan kilometrin kohdalla jouduttiin tekemään meille tyypillinen ratkaisu. Peruskartan polku-uraa ei käytännössä ollut enää näkyvissä ja koko luontopolkua ei haluttu lähteä kiertämään (15 km). Motto: Metsässä kulkemiseen ei tarvitse polkuja, eikä opasteita. Kuusi-Romakan huipulla on useampikin masto, joiden punaiset valot ohjasivat meitä kun majakat. Vaaraa ylös kivutessa tuli hetkittäin erinomainen fiilis, tällaista enemmän. Myö ollaan parhaimmillaan tiiminä juuri tällaisissa tilanteissa. Eteenpäin!

Loppupätkä olikin helppoa paluuta metsäautotietä pitkin. Mastolle menee aina jonkinlainen ajettavissa oleva tie. Niin täälläkin. Lyhyestä iltakävelystä tuli melkein 12 km ja 4 tunnin pituinen samoilu pitkin vaaroja. En vaihtaisi tästä retkestä pois ainuttakaan minuuttia tai metriä.

Näkymiä Mänty-Romakalta.
Taukoa pidetään.
Ja mikäs on pidellessä näissä maisemissa.
Näkymiä vaaralta länteen.
Tyytyväiset, vaikka hieman jo rasittuneet matkakaverit.
Huikeaa!
Hymyillään kun tavataan, eikö?
Tämän jälkeen maisemia oli hankalaa kuvata, kun ei erottanut mitä siellä on. :)

Sijainti: Romakkavaara(t), Pello & Ylitornio.

ETRS89 (~WGS84)

66° 40,37960′, 24° 38,86616′

Sompanen 3.11.2020

Eilen iltapäivällä yritettiin kävellä läheisen Miekojärven rannassa olevalle Orhinselän hiekkasärkälle. Matka kuitenkin katkesi parin kilometrin jälkeen, koska polku ja sen ympärillä oleva soistunut maa tulvi. Meidän kamppeilla ei ollut mitään mahdollisuutta edetä. Takaisin päin tullessa tuntui, että muutaman ojan kohdalla vesi olisi noussut. Meille tuli kiire päästä pois. :)

Tänään lähdettiin samaan suuntaan, mutta kohteeksi oli valikoitunut selkeästi korkeammalla sijaitseva maasto. Sompanen on vaara Ylitorniolla, korkeutta on 225 metriä merenpinnasta. Luontopolun pituus on lähteestä riippuen 4-5 km välillä. Eli juuri sopiva aamupäiväretki meille. Eväät mukaan ja nautiskelemaan.

En tiedä välittyykö se kuvista, mutta aamuauringossa oli jotain todella kaunista. Hiljaisuuden rikkoi metsätyön äänet, mutta häiriöksi niistä ei ollut. Kiipesimme lumoavassa valossa ylös Sompasen liukasta rinnettä. Yleensä on tottunut siihen, että mitä ylemmäs menee, sitä karummaksi maasto muuttuu. Sompasen kohdalla avokalliorinne päättyy metsänrajaan – metsä siis alkaa uudelleen kohti huippua mennessä. Sompanen onkin ns. kalottivaara, eli muinaisen meren saari.

Vaaran pohjoisrinteen alta löytyy nuotiopaikka ja kota. Vieressä on myös kutsuva suo, lähteineen. Evästyksen jälkeen meidän matka jatkui takaisin päin, joka tarkoitti käytännössä kipuamista uudelleen vaaran laelle. Paluumatkalla näkymät lounaan ja etelän puolelle olivat huikeat. En tiedä erottaisiko täältä Aavasaksaa, mutta hienoa vaaramaisemaa näkyi silmänkantamattomiin. Huikea paikka!

Aurinko nousee.
Sumun, kivien ja valon yhdistelmä on jotain uskomatonta.
Liukasta on täälläkin, varovainen saa olla.
Kalottivaaran huipulta löytyy metsää. Muinainen saari.
Hämyisen rauhallinen tunnelma jatkuu.
Reissukaverit.
Muinaista rantakivikkoa kaiketi.
Näkymiä etelän suuntaan.
Tämä istumapaikka on kyllä upealla paikalla, vaikka olikin nyt vähän märkä.
Eteläistä Länsi-Lappia parhaimmillaan.

Sijainti: Sompanen, Ylitornio.

ETRS89 (~WGS84)

66° 34,36518′, 24° 33,49526′

Lommoltunturi 15.7.2020

Äkäskeron reissun jälkeen kävi niin onnettomasti, että Anna sairastui ja suunnitellut reissut jäivät tulevaisuuden retkiksi. Ferdin kanssa liikuttiin Äkäslompolossa Ylläksen ja lähivaarojen rinteitä tutkien, mutta oma mieleni vei tunturiin. Uskaltaisinko mennä koiran kanssa avotunturiin ihan kahdestaan?

Tuumailin ja tutkin karttaa sopivista kohteista, joissa ei kuitenkaan olisi kovin paljon muuta porukkaa. Alun perin meidän oli tarkoitus tehdä päiväretki Pallakselle ja ehkä siitä jäi joku päähänpinttymä itselleni.

Löysin kartalta Lommoltunturin, johon ei mene virallista reittiä, mutta johon olisi lähimmältä parkkipaikalta vain pari kilometriä. No kokeillaan, ei ole pitkä matka, jos tästä ei tulisikaan mitään. Etätyökevään ja kesän aikana ollaan liikuttu Ferdin kanssa yli 1000 kilometriä, joten ehkä tämäkin onnistuisi.

Ja onnistuihan se. Laitettiin auto parkkiin Raattamantien varteen, vähän Pallaksen risteyksen jälkeen. Alkupisteestä on opastus kohti Rauhalaa ja sitä pitäisi mennä noin kilometrin matka ennen kuin lähtisi merkitsemätön polku kohti huippua. Kilometrin matkan arviointi meni kuitenkin heti alussa pieleen, kun Polarin GPS heitti ylimääräisen alkukierroksen ja ensimmäinen kilometri täyttyi jo muutaman sadan metrin jälkeen. Luotin silti, että sopiva risteys löytyisi.

Ja sieltähän se tuli vastaan, ei ihan heikko, muttei ihan vahvakaan polku. Lähdettiin Ferdin kanssa nousemaan sitä, mutta muutaman sadan metrin jälkeen hävitettiin polku. Noustiin sen jälkeen suoraan rinnettä ylös, mihis me polkuja tarvitaan?

Ylhäällä näkymät olivat hienot, Pallaksen tunturit olivat hyvin näkyvissä ja ihan lähellä myös Keimiötunturi ja Sammaltunturi. Ylhäällä toistui kuitenkin sama kaava, ehkä vielä pahemmin kuin Äkäskerolla. Ferdin kimppuun hyökkäsi lauma mäkäräisiä ja päätettiin ottaa kuvat ja lähteä pikamarssia etsimään Ferdille uimapaikkaa Pallasjärven rannasta.

Hieno pikamatka, joka lisäsi omaa varmuuttani liikkua Ferdin kanssa vieraissa paikoissa. Samalla se vahvisti ajatusta, että jatkossa keskikesä ei ole meidän aikaa Lapissa, joko paljon ennen tai paljon jälkeen.

Taustalla Keimiötunturi.
Ja vastapuolella Pallaksen kerot.
Kuten kuvasta näkyy, kavereita riittää Ferdin ympärillä.

Sijainti: Lommoltunturi, Muonio.

ETRS89 (~WGS84)
68° 00.0383′, 24° 09.2977′