Aalistunturi 4.11.2020

Joskus päähänpinttymät ovat hyviä, joskus taas huonoja. Loman edetessä käy aina samalla tavalla, nälkä kasvaa. Entä jos menisi sinne tai tänne, mites pitkä matka sinne tuntureille nyt olikaan. Onneksi Anna tuo järkeä näihin ajatuksiin. Ei ole mitään järkeä istua kuutta tuntia autossa yhden tunturin takia. Ja takaisin karttaa skannaamaan.

Hei, täällä olis yksi tunturipaikka. Nimittäin Aalistunturi, Kolarin puolella, mutta kohtuullisen ajomatkan päässä silti. Ja sinne mentiin.

Aalistunturi on ihan Kolarin etelälaidalla. Se kohoaa 372 metrin korkeuteen ja näkymiäkin pitäisi olla, vaikka taitaa olla näillä leveyksillä tuon korkuiset tunturit olla vielä aika metsäisiä. Sääennuste kertoi, että aamupäivän aikana saattaisi paistaa aurinko ja mitä pohjoisemmaksi mentäisiin, sitä kauemmin tuo kirkkaampi aika kestäisi.

Aalisjärven maisemiin päästyämme olikin vielä mukavasti kirkasta. Lähdimme kipuamaan metsäautotietä ylöspäin. Ennen moottorikelkkauralle siirtymistä ehdimme nousta jo 65 metriä. Huipulla olevalle päivätuvalle ei mene varsinaisesti retkeilyreittiä, mutta moottorikelkkareitti on merkitty ja tällä lumimäärällä emme olisi kenenkään tiellä.

Ylempänä rinteellä saimme kuitenkin huomata, ettei aika riitä. Kaakon-etelän suunnasta ylitsemme vyöryi sumurintama tihkusateineen. Se siitä näkymästä. Mutta maistuu ne eväät huipulla sumussakin, joten ei muuta kun tossua toisen eteen.

Huipun erotti tässä tapauksessa juuri tuvasta, muuten ei olisi tiennyt olevansa perillä. Pieni punainen mökki pelasti meidät navakalta tuulelta. Kynttilän valossa, ehkä lämmössäkin nautittiin eväät ja ihmeteltiin tuulen ulvontaa ulkona. Tunturi tuli huiputettua tälläkin Lapin reissulla. Voitiin siis hyvillä mielin lähteä takaisin laaksoon. Valmistauduimme kohtaamaan koko Lapin reissun vaarallisimman tehtävän, kaupassa käynnin.

”Onks miulle mitää?”
Mitä ylemmäksi mentiin, sitä enemmän oli myös lunta.
Matkalla ylös kohti huippua.
Seura ja eväät tekee retkestä retken, oli kohde mikä tahansa.
Ulkopuolelta ei sisälle juuri nähnyt.
Aalistunturin päivätupa, entinen palovartijan mökki tämäkin.

Sijanti: Aalistunturi, Kolari.

ETRS89 (~WGS84)

67° 0,77533′, 24° 30,31534′

Syystunnelmia Repovedellä

Repovesi on meille se lähin kansallispuisto. Siellä tulee käytyä säännöllisesti, mutta kuitenkin aika harvoin. Etäisyyttä on kotoa lyhyimmillään vain 60 kilometriä. Edellisestä Repovesi-käynnistä on hurahtanut taaskin pitkä aika (ei edes muisteta milloin ollaan käyty edellisen kerran).

Repoveden sisääntuloista oma suosikkimme on Saarijärvi. Sinne joutuu tosin tästä suunnasta kiertämään melko paljon. Saarijärven salaisuus on hyvin yksinkertainen. Sieltä on lyhyin matka sekä Repoveden kansallispuiston että Aarnikotkan metsän luonnonsuojelualueen merkitsemättömille reiteille ja niiden ulkopuolelle.

Meille retkeilyssä on tärkeintä rauha, oma aika ja se, että muiden retkeilijöiden aiheuttama häiriö on minimoitavissa. Aina sitä ei voi eikä haluakaan välttää, mutta useimmiten karttaa katsomalla on helppo selvittää missä suuret joukot liikkuvat.

Kansallispuistossa ja tässä tapauksessa myös luonnonsuojelualueella liikkumiseen liittyvistä rajoitteista kerrotaan alueen järjestyssäännöissä. Yleispätevää sääntöä ei ole, koska rajoitusalueet ja muut aluekohtaiset säännöt vaihtelevat paljon (mm. maastopyöräilyn, lintujen pesinnän tai vaikkapa luontoarvoiltaan haavoittuvien paikkojen osalta). Tämänkertaisen matkakohteen osalta liikkuminen on vapaata koko sillä alueella, johon suunnattaisiin. Repovedellä on myös liikkumisrajoituksia, joten niistä kannattaa ottaa selvää etukäteen.

Meillä on aina mukana kartta ja kompassi, vaikka tässä tapauksessa mentiin poluton osuuskin ilman niitä. Vanhasta muistista – johon ei tietysti ole aina luottamista. Alla kuvia lyhyine tarinoineen. Lopusta löytyy myös video :)

Matkalla Repovedelle pistäydyttiin tallentamassa mahtavia sumumaisemia Virransalmen museosillalla.

Tolonen syyshämyssä.

Tolonen (lampi) sijaitsee heti Saarijärven sisääntulon läheisyydessä.

Tolosenvuori peittyy sumuun.

Tolosen ja Ristijärven välissä on pieni kannas, jonka retkeilyreitti ylittää liukasta siltaa pitkin.

Maisemat muuttuvat nopeasti, kun siirrytään reittien ulkopuolelle. Täällä ei ole ketään muita.

Ristijärven hiljaisuutta.

Evästelypaikkaa etsimässä. Hanhet kaakattavat taustalla (voit kuvitella, jos haluat).

Repoveden alueella on useitakin Rajalampia. Tämä on yksi niistä ja meille se tärkein. Reittiä tai polkua ei ole.

Rajalammilla on tähän aikaan liukasta ja hiljasta.

Kuluneena kesänä ennallistettua metsää. 

Repovedeltä Mäntyharjulle kulkevaa retkeilyreittiä ei oltu ennen kuljettu. Sukeltajaniemen tulipaikan ruuhkan vuoksi, lähdettiin katsastamaan Pitkäjärven laavu kyseisellä reitillä.

Liukkaita pitkosia oli lopulta vain notkelmassa isojen nousujen välissä.

Pitkäjärvi näyttää vähän Julmalta Ölkyltä, rotkojärveltä. Ehkä on, ehkä ei ole.

Itse laavu oli varsin mielenkiintoisessa paikassa, kalliomuodostelman alapuolella, kapean salmen varrella.

Omien puiden puuttuessa, jäi makkaroiden paisto haaveeksi. Opasteissa mainittua puuvarastoa emme löytäneet.

Nälkäkään ei estänyt nauttimasta Pitkäjärven maisemista syysauringon paistaessa jo kovin matalalta.

Hieno päivä! Pitkästä aikaa kansallispuistossa ja tällaisella retkellä ylipäätänsä. Parin vuoden jälkeen retkeily tuntuu taas omalta jutulta. Retki-illan päätteeksi todettiin, että ehkä on taas aika lähteä.