Umpihangessa 27.12.2020

Mitä yhteistä on islantilaisneuleella ja umpihangessa kulkemisella. Paljonkin. Anna innostui joulukuussa neulomaan islantilaista villapaitaa. Ensin itselleen, mutta sitten kävikin niin onnelliseti, että minä sain sen. Ja villapaitahan pitää kuvata jossain sopivassa paikassa. Tästä lähti idea retkelle. Taitaa muuten olla vuoden viimeisempiä retkiä ja samalla ensimmäisiä talviretkiä.

Ei menty nytkään kauas, läheisen metsän takaa aukeaa peltoja vähän joka suuntaan. Yhden pellon laidasta Anna oli syksyllä bongannut laavun. Nyt suunnattiin samoille seuduille, koska auringonvalo, lumi ja korkeuserot tekisivät todennäköisesti kunniaa upouudelle villapaidalle.

Vaikka pellot ovat tähän aikaan vuodesta pääosin kuljettavissa, ei niiden laidassa kulkevien ojien ylittäminen ole mitenkään helppoa. Ei nytkään ja jouduimmekin kiertämään pitkän lenkin ennen oikealle pellolle pääsyä. Paikan päällä otettiin kuvia ja nautittiin eväitä. Hieno paikka ja hieno sää!

Laavu on jonkun yksityisessä käytössä ja se tarkoitttaa meille, ettemme käytä sitä, emmekä kerro sijaintia. Samalta mäeltä oli kuitenkin hyvät näkymät, kuvailla paitaa ja ihmetellä talvista maisemaa. Viime vuonnahan talvea ei oikeastaan edes tullut.

Kiertolenkillä ollaan.
Villapaitaa ja Ferdiä edestä.
Mallin poseeraus.
Lato, Ferdi ja villapaita.
Tästä kuvasta tykkään itsekin.
Eikö olekin hieno villapaita?
Anna kiipeämässä.
Ferdiä tällainen lumimäärä ei vielä paljoakaan hidasta.
Näkymiä huipulta.
Kotia kohti, onnistunut eväs- ja kuvausretki.

Sijainti: Savitaipale.

Salaisuuksien metsä 6.12.2020

Itsenäisyyspäivänä retkeilyssä on aina oma hohtonsa. Itsenäisyys tarkoittaa minulle mm. luonnossa liikkumisen vapautta jokamiehenoikeuksien turvin. Se tarkoittaa myös isoa vastuuta liikkumisesta jonkun toisen mailla.

Viimeisen vuosikymmenen aikana luonnossa samoilusta on tullut arjen ehkä suurin voimanlähde. Kansallispuistojen ja luonnonsuojelun puolesta maksan mielelläni veroja, mutta jokamiehenoikeutta ei voi korvata millään.

Tässä aivan lähellä on metsä, jota on helppo lähestyä, mutta johon on hankala löytää. Lähestymisosuus kulkee tuttuja polkuja pitkin, mutta varsinaiseen metsään pääsemiseksi pitää kulkea tasan yhdestä ja tietystä kohtaa. Muuten saattaa harhautua kokonaan.

Tällä metsällä ei ole varmaankaan merkitystä kenellekään muulle. Tuskin omistajallekaan tässä merkityksessä. Meille sillä on ja kiitos jokamiehenoikeuden pääsemme siitä myös nauttimaan. Jonkun yön jälkeen tämäkin metsä on kaadettu ja meidän on aika etsiä uusi salaisuuksien metsä.

Oikein hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Jos tämä teksti ei avautunut sinulle, niin ei syytä huoleen. :)

Ensin mennään hakkuuaukon laitaa.
Ferdikin ihmettelee, että mihin ihmeeseen tässä ollaan menossa?
Tässä meni ennen polku, nyt pitää löytää vain sopiva kulku-ura.
Ehdottomasti vaikein kohta koko matkalla, periaattessa tässä on polku.
Tässä kohtaa näyttää, että polku päättyy, mutta kyykistymällä hieman huomaa, että se jatkuukin.
Olemme perillä.
On eväiden aika, salaisuuksien metsässä.

Sijainti: Salaisuus.

Aalistunturi 4.11.2020

Joskus päähänpinttymät ovat hyviä, joskus taas huonoja. Loman edetessä käy aina samalla tavalla, nälkä kasvaa. Entä jos menisi sinne tai tänne, mites pitkä matka sinne tuntureille nyt olikaan. Onneksi Anna tuo järkeä näihin ajatuksiin. Ei ole mitään järkeä istua kuutta tuntia autossa yhden tunturin takia. Ja takaisin karttaa skannaamaan.

Hei, täällä olis yksi tunturipaikka. Nimittäin Aalistunturi, Kolarin puolella, mutta kohtuullisen ajomatkan päässä silti. Ja sinne mentiin.

Aalistunturi on ihan Kolarin etelälaidalla. Se kohoaa 372 metrin korkeuteen ja näkymiäkin pitäisi olla, vaikka taitaa olla näillä leveyksillä tuon korkuiset tunturit olla vielä aika metsäisiä. Sääennuste kertoi, että aamupäivän aikana saattaisi paistaa aurinko ja mitä pohjoisemmaksi mentäisiin, sitä kauemmin tuo kirkkaampi aika kestäisi.

Aalisjärven maisemiin päästyämme olikin vielä mukavasti kirkasta. Lähdimme kipuamaan metsäautotietä ylöspäin. Ennen moottorikelkkauralle siirtymistä ehdimme nousta jo 65 metriä. Huipulla olevalle päivätuvalle ei mene varsinaisesti retkeilyreittiä, mutta moottorikelkkareitti on merkitty ja tällä lumimäärällä emme olisi kenenkään tiellä.

Ylempänä rinteellä saimme kuitenkin huomata, ettei aika riitä. Kaakon-etelän suunnasta ylitsemme vyöryi sumurintama tihkusateineen. Se siitä näkymästä. Mutta maistuu ne eväät huipulla sumussakin, joten ei muuta kun tossua toisen eteen.

Huipun erotti tässä tapauksessa juuri tuvasta, muuten ei olisi tiennyt olevansa perillä. Pieni punainen mökki pelasti meidät navakalta tuulelta. Kynttilän valossa, ehkä lämmössäkin nautittiin eväät ja ihmeteltiin tuulen ulvontaa ulkona. Tunturi tuli huiputettua tälläkin Lapin reissulla. Voitiin siis hyvillä mielin lähteä takaisin laaksoon. Valmistauduimme kohtaamaan koko Lapin reissun vaarallisimman tehtävän, kaupassa käynnin.

“Onks miulle mitää?”
Mitä ylemmäksi mentiin, sitä enemmän oli myös lunta.
Matkalla ylös kohti huippua.
Seura ja eväät tekee retkestä retken, oli kohde mikä tahansa.
Ulkopuolelta ei sisälle juuri nähnyt.
Aalistunturin päivätupa, entinen palovartijan mökki tämäkin.

Sijanti: Aalistunturi, Kolari.

ETRS89 (~WGS84)

67° 0,77533′, 24° 30,31534′