Iso Harjuvaara ja Pieskänjupukka 6.11.2020

On joku sanonta, että kaikki kiva päättyy aikanaan. No eihän se nyt niin mene alkuunkaan. Reissuja tulee ja reissuja menee, mutta ei se tarkoita, että kivat ajat päättyisivät.

Tämän Lapin reissun viimeiset kohteet valittiin huolella jo etukäteen. Kaksi kohdetta, samoilla suunnilla. Aamupalan jälkeen hypättiin autoon ja ajettiin kohti Pessalompoloa, jonka takaa löytyisi Iso Harjuvaara. Paikasta ei ole juurikaan mainintoja matkaoppaissa, mutta se näytti kartan mukaan kiinnostavalta ja paikalla olisi jonkulainen kota. Näkötorni on ehkä joskus ollut, mutta kaiketi purettu sekin.

Ison Harjuvaaran parkkipaikalla oli pari autoa, itseasiassa enemmän kuin missään muussa kohteessa koko lomalla. Ihmisistä ei nähty jälkeäkään ja autojen kuultiin lähtevän melko pian sen jälkeen kun itse lähdimme kipuamaan vaaralle. Huipulle vei polku ja matkaa oli vain 350 metriä. Huipulta paljastui komeat maisemat ja mukavanoloinen kota. Geokätköilyn jälkeen jatkoimme matkaa kohti seuraavaa kohdetta.

Pieskänjupukka löytyy matkaoppastakin. Se on samanlainen kalottivaara kuin Sompanenkin, mutta jyrkempi ja jylhempi. Nyt muistan myös oikean sanan kalottivaaralle, se on nimittäin jupukka. Korkeutta tällä jupukalla on 220 metriä. Polku parkkipaikalta lähtee noin 85 metrin korkeudesta ja huipulle noustaan 690 metrin matkalla. Melkoinen nousu siis.

Suosittelen silti kapuamaan. Näkymät palkitsevat kyllä ja evästauon voi pitää jälleen kerran mitä huikaisevimmissa maisemissa. Kiersimme polun myötäpäivään, joka lienee toisin kuin opastetaan, mutta alaspäin tulo olisi ollut huomattavan paljon haastavampaa jyrkemmältä puolelta.

Etelä-Lappi tai eteläinen Länsi-Lappi yllätti minut täysin. Viime kesän Ylläs-reissulta palattiin Raanujärven kautta ja silloin tuo maisema jäi erityisesti mieleen. Nyt meillä oli mahdollisuus retkeillä viikon verran tällä seudulla ja ympärillä oli vieläkin monipuolisemmat maastot kuin mitä kesällä olisin uskonutkaan. Tänne tullaan vielä joskus takaisin!

Suosittelemme myös Napapiirin järvilomia tukikohdaksi. Lisätiedot: https://napapiirinjarvilomat.fi/fi/

Iso Harjuvaara – näkymiä metsäiseen Lappiin.
Tänne oli helppo kavuta.
Pieskänjupukan huipulta.
Alhaalla siintää Miekojärvi.
Maisemia kohti pohjoista.
Näissä maisemissa oli hyvä evästää.

Sijainti: Iso Harjuvaara, Pessalompolo, Ylitornio

ETRS89 (~WGS84)

66° 28,18632′, 24° 29,87744′

Sijainti: Pieskänjupukka, Ylitornio.

ETRS89 (~WGS84)

66° 37,82633′, 24° 18,97621′

Romakkavaara(t) 5.11.2020

Aivan mökkipaikkamme kupeessa kohoaa Romakkavaara, joka koostuu ainakin kahdesta eri huipusta, Kuusi-Romakasta (285 m) ja Mänty-Romakasta (272 m). Iltapäiväretki lähivaaralle kuulostaa lähes vaarattomalta idealta. Menoksi siis.

Viime vuosina ei ole tullut tehtyä pidempiä vaelluksia tai edes retkiä. Meille aika tyypilinen retken pituus on ollut 4-8 km. Yli 10 km päiväretkiä on ollut todella vähän.

Löydettin autolle paikka metsäautotien varresta vaarojen välisestä maastosta. Ilman sen suurempia suunnitelmia lähdettiin etenemään. Reitti oli merkitty, mutta nähnyt parhaat päivänsä aikapäiviä sitten. Pitkospuut olivat paikoin huonoja ja täälläkin vesi tietysti korkealla. Ensimmäinen vastus koettiin vajaan kilometrin patikoinnin jälkeen, kun vesi oli tulvinut pitkosten päälle enemmän kuin kengän korkeudelta. Itse olin jo kääntymässä takaisin ja lähtemässä etsimään uutta reittiä metsiä pitkin. Annan luonteeseen ei kuulu periksi antaminen, joten kyllä tähän joku keino keksitään. Rikkinäisestä reittiopasteesta tuli silta ja yli mentiin.

Reitti vei kodan ja monen mutkan kautta kohti Mänty-Romakkaa. Viikon rasitukset alkoivat näkyä ja kuulua. Neljän kilometrin ja reilun tunnin jälkeen alkoi tulla mieleen ajatus, että tämä ei taidakaan olla ihan lyhyt lenkki. Mänty-Romakan näkötorni on purettu, mutta alarinteestä löytyi meille taukopaikka, jos nautittiin pienet eväät. Jotain on matkan varrella opittu, koska meillä oli eväät, vaikka tämän piti olla vain lyhyt lenkki.

Mänty-Romakan rinteiltä avautui näkymät auringonlaskuun, joka jää taatusti mieleen vielä pitkäksi aikaa. Mahtavaa! Kyllä täältäkin pois päästään, kunhan nyt taas löydetään sinne polulle. Lisää hienoja näkymiä tuli vastaan matkan edetessä. Toinen taukopaikka (loput eväät) löydettiin Pataässänojassa olevan kosken yläpuolelta. Illan hämärä alkoi jo vallata metsän, mutta meillä oli lamput mukana, joten ei hätää.

Kahdeksan kilometrin kohdalla jouduttiin tekemään meille tyypillinen ratkaisu. Peruskartan polku-uraa ei käytännössä ollut enää näkyvissä ja koko luontopolkua ei haluttu lähteä kiertämään (15 km). Motto: Metsässä kulkemiseen ei tarvitse polkuja, eikä opasteita. Kuusi-Romakan huipulla on useampikin masto, joiden punaiset valot ohjasivat meitä kun majakat. Vaaraa ylös kivutessa tuli hetkittäin erinomainen fiilis, tällaista enemmän. Myö ollaan parhaimmillaan tiiminä juuri tällaisissa tilanteissa. Eteenpäin!

Loppupätkä olikin helppoa paluuta metsäautotietä pitkin. Mastolle menee aina jonkinlainen ajettavissa oleva tie. Niin täälläkin. Lyhyestä iltakävelystä tuli melkein 12 km ja 4 tunnin pituinen samoilu pitkin vaaroja. En vaihtaisi tästä retkestä pois ainuttakaan minuuttia tai metriä.

Näkymiä Mänty-Romakalta.
Taukoa pidetään.
Ja mikäs on pidellessä näissä maisemissa.
Näkymiä vaaralta länteen.
Tyytyväiset, vaikka hieman jo rasittuneet matkakaverit.
Huikeaa!
Hymyillään kun tavataan, eikö?
Tämän jälkeen maisemia oli hankalaa kuvata, kun ei erottanut mitä siellä on. :)

Sijainti: Romakkavaara(t), Pello & Ylitornio.

ETRS89 (~WGS84)

66° 40,37960′, 24° 38,86616′

Aalistunturi 4.11.2020

Joskus päähänpinttymät ovat hyviä, joskus taas huonoja. Loman edetessä käy aina samalla tavalla, nälkä kasvaa. Entä jos menisi sinne tai tänne, mites pitkä matka sinne tuntureille nyt olikaan. Onneksi Anna tuo järkeä näihin ajatuksiin. Ei ole mitään järkeä istua kuutta tuntia autossa yhden tunturin takia. Ja takaisin karttaa skannaamaan.

Hei, täällä olis yksi tunturipaikka. Nimittäin Aalistunturi, Kolarin puolella, mutta kohtuullisen ajomatkan päässä silti. Ja sinne mentiin.

Aalistunturi on ihan Kolarin etelälaidalla. Se kohoaa 372 metrin korkeuteen ja näkymiäkin pitäisi olla, vaikka taitaa olla näillä leveyksillä tuon korkuiset tunturit olla vielä aika metsäisiä. Sääennuste kertoi, että aamupäivän aikana saattaisi paistaa aurinko ja mitä pohjoisemmaksi mentäisiin, sitä kauemmin tuo kirkkaampi aika kestäisi.

Aalisjärven maisemiin päästyämme olikin vielä mukavasti kirkasta. Lähdimme kipuamaan metsäautotietä ylöspäin. Ennen moottorikelkkauralle siirtymistä ehdimme nousta jo 65 metriä. Huipulla olevalle päivätuvalle ei mene varsinaisesti retkeilyreittiä, mutta moottorikelkkareitti on merkitty ja tällä lumimäärällä emme olisi kenenkään tiellä.

Ylempänä rinteellä saimme kuitenkin huomata, ettei aika riitä. Kaakon-etelän suunnasta ylitsemme vyöryi sumurintama tihkusateineen. Se siitä näkymästä. Mutta maistuu ne eväät huipulla sumussakin, joten ei muuta kun tossua toisen eteen.

Huipun erotti tässä tapauksessa juuri tuvasta, muuten ei olisi tiennyt olevansa perillä. Pieni punainen mökki pelasti meidät navakalta tuulelta. Kynttilän valossa, ehkä lämmössäkin nautittiin eväät ja ihmeteltiin tuulen ulvontaa ulkona. Tunturi tuli huiputettua tälläkin Lapin reissulla. Voitiin siis hyvillä mielin lähteä takaisin laaksoon. Valmistauduimme kohtaamaan koko Lapin reissun vaarallisimman tehtävän, kaupassa käynnin.

“Onks miulle mitää?”
Mitä ylemmäksi mentiin, sitä enemmän oli myös lunta.
Matkalla ylös kohti huippua.
Seura ja eväät tekee retkestä retken, oli kohde mikä tahansa.
Ulkopuolelta ei sisälle juuri nähnyt.
Aalistunturin päivätupa, entinen palovartijan mökki tämäkin.

Sijanti: Aalistunturi, Kolari.

ETRS89 (~WGS84)

67° 0,77533′, 24° 30,31534′