Jouluseikkailu

Selasin vanhoja blogitekstejä ja huomasin, että täällä ei ole toistaiseksi yhtään jouluaiheista tarinaa. Ajattelinpa siis sellaisen kirjoittaa, kun on mukava päiväpatikka takana ja huomenna on jouluaatto.

Meillä on ollut jo useamman vuoden tapana rauhoittua viettämään joulua keskenämme. Paikka on vaihdellut, mutta perinteet ovat pysyneet samoina. Paljon ulkoilua, lepoa, kirjoja ja tietysti jouluruokaa.

Jouluna ollaan aina menty sinne mihin polut eivät vie. Niin tänäänkin. Joskus uuden retkikohteen etsiminen on haastavaa. Vuodenaika ja luonnon kulkukelpoisuus vaihtelee, puhumattakaan lyhyestä päivän pituudesta.

Tänään seikkailu vei meidät vuorelle (mäennyppylä), luolaan ja maanalaiselle joelle. Tuostapa ei paljon seikkailun ainekset parane. Luntakin on metsässä yllättävän paljon ja koko retken ajan satoi lisää. Rauhallinen tunnelma, johon ei joulukiireet yllä.

Aurinko melkein näyttäytyy meille.
Pieni puro alkaa olla jo jäässä.
Annan suuntavaisto vie syvemmälle metsään.
Kukas tästä on mennyt?
Matka jatkuu kohti mäkimaita.
Lunta on tullut reilun viikon aikana yllättävän paljon. Tosin suksille edelleen liian vähän.
Valkoinen joulu tulee.
Ihmeteltävää riittää kun polunoloinen nousee kohti kukkulaa.
Evästauko luolalla, ennen siirtymistä luolan uumeniin.
Follow me!
Lähimetsä on ihmeitä täynnä, kuten tämäkin paikka. Ei löydy kartoista.
Linnoitteet ovat edelleen kunnossa, rajan läheisyys näkyy ja tuntuu.
Annalla ei ole karttaa eli fiilispohjalla mennään.
Välillä piiloudutaan kuuntelemaan korppien talviääntelyä.
Mikäs tämä on? Pato?
Rannassa vesi virtaa vielä, eikä jäälle tee lainkaan mieli.

Sellainen on meidän joulu. Tänä vuonna on niin pitkät vapaat, että ehditään tehdä runsaasti retkiä.

Mukavaa ja rauhallista joulunaikaa kaikille!

Joulutontut ;)

Lumeton Pyhätunturi

No ei ihan, mutta melkein. Ollaan käyty jo useampana vuotena Lapissa heti alkutalven lumilla. Niin tänäkin vuonna. Matkakohteeksi valikoitui Pyhätunturi. Perille pääsee yhdessä päivässä, ilman väliyöpymisiä, eikä ajomatka ole kuin 850 km. :)

Yritettiin pelata varman päälle ja siirrettiin reissun ajankohtaa parilla viikolla eteenpäin. Nyt oli siis kyse itsenäisyyspäiväviikosta – silloinhan lunta on varmasti jo paljon. Aikaisempina vuosina lumitilanne aiheutti jännitystä vain 2016, jolloin lumi tuli Ylläkselle käytännössä viikkoa ennen reissua.

Nyt tilanne oli toinen. Lunta ei ollut juuri nimeksikään. Mutta minkäs sille voi, on vain sopeuduttava. Ehdotukseni pyörien mukaan ottamisesta hylättiin, mutta muuten varauduttiin enemmän jalkapelissä kulkemiseen kuin hiihtämiseen. Liukulumikengät eli meiän sukset oli toki mukana nekin.

Soutajan valloitus.
Soutajan rinteessäkin lunta on vain nimeksi.
Kohti huippua.
Vähän vielä tarvitsee lunta hiihtämiseen. :D
Siellä on, pohjoinen.
Isokurun maisemia.
Jalan kohti Noitatunturia.
Valoa on tarjolla vain hetkeksi.
Muistutus.
Tiimimme nousee kohti Noitatunturin huippua.
Jussi, tunturin valloittaja.
Saimme palautetta reitin vaativuudesta.
Nooh…ei kai tuo niin vakavaa ole.
Loppuviikosta lunta oli jo vähän enemmän.
Suolla valoa ja lunta on sopivasti.
Lintutorni Tunturiaavan luontopolulla.
Tunturiaavan luontopolulla.
Talven taikaa.
Rauhallista on.
Pitkän tauon jälkeen tuli todella hyvä mieli, kun sai istahtaa päivätuvan penkille ja syödä eväitä kaikessa rauhassa.

Piilossa näkyvillä

Ruokahetki kansallispuiston parkkipaikalla muistuttaa meitä nopeasti syistä, joiden vuoksi olemme viime aikoina löytäneet retkikohteemme muualta. Liian äänekkäät retkeilijät. Ei meillä toki mitään teitä vastaan ole, kunhan ihmetellään.

Meillä on onneksi taas sama syksyinen suunnitelma. Mennä piiloon. Samasta risteyksestä käännytään taas samalle polulle. Tällä polulla ei monikaan kulje, suurinta osaa siitä ei ole kartassa. Lehtiä polulla on niin paljon, että vähäistenkin kulkijoiden jäljet ovat peittyneet jo kauan aikaa sitten.

Tälläkin kertaa piiloutuminen onnistuu hyvin. Seuraavan tunnin ajan käsittelemme salaisuuksia ja sitten kori on jo niitä täynnä. Olemme kahvimme ansainneet.

Paluumatkalla emme tapaa enää ketään ja juuri tällaisena syksyisenä sunnuntaina se on parasta mitä tiedämme.

Sunnuntaiperinne – kanakeittoa ulkona.

Kuumaa, mutta hyvää.

Eteenpäin – äänekkäiden retkeilijöiden vyöry jää taakse.

Kanavan vartta kohti metsää.

Matkalla poimitaan muutama suppis.

Hih – nythän niitä on jo korillinen.

Retki sai uuden suunnan kun kori täyttyi jo alkumatkasta.

Kahvit ja eväät on ansaittu.

Toinen kuksallinen kahvia.

 Rauhallista ja syksyistä.

Ollaan opittu retkeilemään ihan uudella tavalla.

Vuorimaisemissa tänääkin, jo kolmatta viikkoa putkeen.

“En kyl mee pidemmälle”

Seuraavalla retkellä tänne, mennään ihmettelemään tuonne.

Lopputulos.