Umpihangessa

Meidän retket, lyhyet ja pitkät, menevät yleensä niin, että minä (Henri) etsin paikkoja, joihin sitten mennään. Suunnitelmat saattavat muuttua matkalla, mutta teen yleensä pohjatyön. Tykkään siitä ja se on iso osa retkiä.

Joulupäivänä tehtiin kuitenkin toisin. Anna oli katsonut kartasta paikkoja, joihin halusi minut viedä. Jätin matkasta puhelimen, gps-laitteen ja urheilukellon. En siis tiennyt mihin oltiin menossa, enkä sijaintia retken aikana. Alkumatkasta edettiin vanhaa junaradan pohjaa pitkin ja retkiaikaa kysellessäni, sain vastaukseksi epämääräisen ajan – jotain 2 tai 3 tuntia. :D

Hauskaa meillä oli ja tunnelma oli sellainen kun se oli silloin joskus. Kun vain mentiin, eikä mietitty, saiskohan sen vielä takaisin?

Mihin ihmeeseen tässä ollaan menossa?
Hirvien jäljissä on hyvä mennä.
Jaahas, jonnekin korkealle siis.
Sähkölinjalla kulkee yleensä joku poluntapainen.
Huipulla.
Retkikunnan johtajaa hymyilyttää.
Paikka muistiin, tänne pitää tulla keväällä uudestaan.
Voisi kuvitella olevansa jossain kauempanakin.
Luminen tunnelma.
Mihis seuraavaksi? Ison jyrkänteen kautta suolle.
Jyrkänteellä onkin kokoa, korkeuseroa pohjalle yli 20 metriä,
Tästähän voisi mennä alas? Mutta meidän reitti jatkuu toiseen suuntaan.
Evästauolla ison kuusen oksien alla. :)

Tätä fiilistä ei pidä unohtaa. Meille ei ole koskaan sopinut retkeilyssä totisuus ja lähes aina on menty mieluummin sinne mihin nokka näyttää. Lisää tällaisia retkiä kiitos!

Ps. Kiitos Annalle hyvästä reitistä ja retkestä. Tänään Tapaninpäivänä onkin sitten lepopäivä. :D

Valtavaaralle…hiihtämällä

Valtavaaralle menee talvella latu. Meille jäi epäselväksi meneekö latu huipulle asti vai ei, mutta eipä sillä väliä. Teemme ladun itse. Tavoitteena oli nousta Saaruan pysäköintipaikalta rinnettä ylös kohti Valtavaaranlammen laavua ja sieltä mahdollisuuksien mukaan huipulle asti. Valtavaara on koko Pohjois-Pohjanmaan korkein huippu, 492 m.p.y. Kuvista voi päätellä miten kävi :)

Nousu korkeuskäyrien mukaan ei ihan onnistunut. Välillä jyrkkyys yllätti ja nousussa piti vaihtaa suuntaa.

Rukan puoleisessa päädyssä löytyy kuru, jota nousussa hyödynsimme. Lunta oli metrin verran.

Tauko Valtavaaranlammella.

Kevyt ryynimakkara, never again.

Huippu näkyvissä. Häämatkalta on jäänyt molemmille mieleen välihuiput noustessa Konttaisen puolelta. Tuoreen aviomiehen huumori ei iskenyt täällä.

Ennen huippua kuitenkin iskee sopivasti lumikuuro.

Loppunousu Valtavaaran päivätuvalle.

Perillä. Enää tarvitsee päästä alas.

Alastulon kanssa meinasi käydä hullusti, onneksi meiltä ei lopu sisu ihan äkkiä.

Melkein Saaruassa, enää 100 metrin lasku parkkipaikalle. Selvittiin.

Mäenlaskua, tyyli vapaa

Niin huoleton, tuo leikki on ja aivan verraton..

Lähimetsissä on juuri sen verran lunta, että meidän umpihankisuksilla tai liukulumikengillä on mahdollista liikkua hiihtäen. Meillä päin hiihdetään kotipihasta suoraan metsään ja siitähän se idea sitten lähti. Anna lupasi viedä minut laskemaan mäkeä ja sehän myös tehtiin. Elämäänsä voi elää niin monella tapaa, meillä on tällainen tapa.

Latu menee siitä mihin sen tekee.

Lähimetsässä on taikaa ja tunnelmaa.

Korppia kuunnellaan. Ja mikäs on kuunnellessa, kun metsämiehen kaulaa lämmittää uusi kauluri.

Annan esimerkkisuoritus. Eikun perässä…

Kaikki hyvin, kukaan paitsi Anna, ei nähnyt.

Aurinko :)

Hiljakseen satelee lunta ja samalla aurinko yrittää esiin. Keskitalvi.

Onnistunut mallisuoritus tässä: