Itsenäisyyspäivänä retkeilyssä on aina oma hohtonsa. Itsenäisyys tarkoittaa minulle mm. luonnossa liikkumisen vapautta jokamiehenoikeuksien turvin. Se tarkoittaa myös isoa vastuuta liikkumisesta jonkun toisen mailla.
Viimeisen vuosikymmenen aikana luonnossa samoilusta on tullut arjen ehkä suurin voimanlähde. Kansallispuistojen ja luonnonsuojelun puolesta maksan mielelläni veroja, mutta jokamiehenoikeutta ei voi korvata millään.
Tässä aivan lähellä on metsä, jota on helppo lähestyä, mutta johon on hankala löytää. Lähestymisosuus kulkee tuttuja polkuja pitkin, mutta varsinaiseen metsään pääsemiseksi pitää kulkea tasan yhdestä ja tietystä kohtaa. Muuten saattaa harhautua kokonaan.
Tällä metsällä ei ole varmaankaan merkitystä kenellekään muulle. Tuskin omistajallekaan tässä merkityksessä. Meille sillä on ja kiitos jokamiehenoikeuden pääsemme siitä myös nauttimaan. Jonkun yön jälkeen tämäkin metsä on kaadettu ja meidän on aika etsiä uusi salaisuuksien metsä.
Oikein hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!
Jos tämä teksti ei avautunut sinulle, niin ei syytä huoleen. :)
Ensin mennään hakkuuaukon laitaa.Ferdikin ihmettelee, että mihin ihmeeseen tässä ollaan menossa?Tässä meni ennen polku, nyt pitää löytää vain sopiva kulku-ura.Ehdottomasti vaikein kohta koko matkalla, periaattessa tässä on polku.Tässä kohtaa näyttää, että polku päättyy, mutta kyykistymällä hieman huomaa, että se jatkuukin.Olemme perillä.On eväiden aika, salaisuuksien metsässä.
On joku sanonta, että kaikki kiva päättyy aikanaan. No eihän se nyt niin mene alkuunkaan. Reissuja tulee ja reissuja menee, mutta ei se tarkoita, että kivat ajat päättyisivät.
Tämän Lapin reissun viimeiset kohteet valittiin huolella jo etukäteen. Kaksi kohdetta, samoilla suunnilla. Aamupalan jälkeen hypättiin autoon ja ajettiin kohti Pessalompoloa, jonka takaa löytyisi Iso Harjuvaara. Paikasta ei ole juurikaan mainintoja matkaoppaissa, mutta se näytti kartan mukaan kiinnostavalta ja paikalla olisi jonkulainen kota. Näkötorni on ehkä joskus ollut, mutta kaiketi purettu sekin.
Ison Harjuvaaran parkkipaikalla oli pari autoa, itseasiassa enemmän kuin missään muussa kohteessa koko lomalla. Ihmisistä ei nähty jälkeäkään ja autojen kuultiin lähtevän melko pian sen jälkeen kun itse lähdimme kipuamaan vaaralle. Huipulle vei polku ja matkaa oli vain 350 metriä. Huipulta paljastui komeat maisemat ja mukavanoloinen kota. Geokätköilyn jälkeen jatkoimme matkaa kohti seuraavaa kohdetta.
Pieskänjupukka löytyy matkaoppastakin. Se on samanlainen kalottivaara kuin Sompanenkin, mutta jyrkempi ja jylhempi. Nyt muistan myös oikean sanan kalottivaaralle, se on nimittäin jupukka. Korkeutta tällä jupukalla on 220 metriä. Polku parkkipaikalta lähtee noin 85 metrin korkeudesta ja huipulle noustaan 690 metrin matkalla. Melkoinen nousu siis.
Suosittelen silti kapuamaan. Näkymät palkitsevat kyllä ja evästauon voi pitää jälleen kerran mitä huikaisevimmissa maisemissa. Kiersimme polun myötäpäivään, joka lienee toisin kuin opastetaan, mutta alaspäin tulo olisi ollut huomattavan paljon haastavampaa jyrkemmältä puolelta.
Etelä-Lappi tai eteläinen Länsi-Lappi yllätti minut täysin. Viime kesän Ylläs-reissulta palattiin Raanujärven kautta ja silloin tuo maisema jäi erityisesti mieleen. Nyt meillä oli mahdollisuus retkeillä viikon verran tällä seudulla ja ympärillä oli vieläkin monipuolisemmat maastot kuin mitä kesällä olisin uskonutkaan. Tänne tullaan vielä joskus takaisin!
Iso Harjuvaara – näkymiä metsäiseen Lappiin.Tänne oli helppo kavuta.Pieskänjupukan huipulta.Alhaalla siintää Miekojärvi.Maisemia kohti pohjoista.Näissä maisemissa oli hyvä evästää.
Joskus päähänpinttymät ovat hyviä, joskus taas huonoja. Loman edetessä käy aina samalla tavalla, nälkä kasvaa. Entä jos menisi sinne tai tänne, mites pitkä matka sinne tuntureille nyt olikaan. Onneksi Anna tuo järkeä näihin ajatuksiin. Ei ole mitään järkeä istua kuutta tuntia autossa yhden tunturin takia. Ja takaisin karttaa skannaamaan.
Hei, täällä olis yksi tunturipaikka. Nimittäin Aalistunturi, Kolarin puolella, mutta kohtuullisen ajomatkan päässä silti. Ja sinne mentiin.
Aalistunturi on ihan Kolarin etelälaidalla. Se kohoaa 372 metrin korkeuteen ja näkymiäkin pitäisi olla, vaikka taitaa olla näillä leveyksillä tuon korkuiset tunturit olla vielä aika metsäisiä. Sääennuste kertoi, että aamupäivän aikana saattaisi paistaa aurinko ja mitä pohjoisemmaksi mentäisiin, sitä kauemmin tuo kirkkaampi aika kestäisi.
Aalisjärven maisemiin päästyämme olikin vielä mukavasti kirkasta. Lähdimme kipuamaan metsäautotietä ylöspäin. Ennen moottorikelkkauralle siirtymistä ehdimme nousta jo 65 metriä. Huipulla olevalle päivätuvalle ei mene varsinaisesti retkeilyreittiä, mutta moottorikelkkareitti on merkitty ja tällä lumimäärällä emme olisi kenenkään tiellä.
Ylempänä rinteellä saimme kuitenkin huomata, ettei aika riitä. Kaakon-etelän suunnasta ylitsemme vyöryi sumurintama tihkusateineen. Se siitä näkymästä. Mutta maistuu ne eväät huipulla sumussakin, joten ei muuta kun tossua toisen eteen.
Huipun erotti tässä tapauksessa juuri tuvasta, muuten ei olisi tiennyt olevansa perillä. Pieni punainen mökki pelasti meidät navakalta tuulelta. Kynttilän valossa, ehkä lämmössäkin nautittiin eväät ja ihmeteltiin tuulen ulvontaa ulkona. Tunturi tuli huiputettua tälläkin Lapin reissulla. Voitiin siis hyvillä mielin lähteä takaisin laaksoon. Valmistauduimme kohtaamaan koko Lapin reissun vaarallisimman tehtävän, kaupassa käynnin.
”Onks miulle mitää?”Mitä ylemmäksi mentiin, sitä enemmän oli myös lunta.Matkalla ylös kohti huippua.Seura ja eväät tekee retkestä retken, oli kohde mikä tahansa.Ulkopuolelta ei sisälle juuri nähnyt.Aalistunturin päivätupa, entinen palovartijan mökki tämäkin.
