Kevät 2018

Miten kevät eteni? Harvana vuonna sen todella muistaa. Siksi tämä kirjoitus.

Pääsiäismaanantaina 2.4.2018 näytti tältä:

Kevätseurantapolku, ummessa. Lisää lunta 15 cm. Huhtikuu :/

Kaikki edellisen vuoden jääkauden merkit olivat taas näkyvillä.

Pakkanen paukkui öisin, mutta aurinko alkoi lämmittää.

Parin viikon aikana kävi lopulta näin.

Ensin lähti lumet.

Sitten tuli  kelirikko.

Ja lopulta ensimmäiset leskenlehdet.

Perinteinen Salpaus-Rogaining käytiin nauttimassa 28.4.2018 Lahden pohjoispuolella.

Lämmintä ilmassa ja vettä maastossa.

Vappuaattona oli vielä koleaa ja sateista.

Kevättyöt olivat jo käynnissä.

Luonto odotti valoa ja lämpöä.

Muutos oli kuitenkin jo tulossa.

Ja kumppareille oli vielä käyttöä.

Yhtäkkiä alkoi tulla kesä.

Kangasvuokkoja oli enemmän kuin viime vuonna, parhaimmillaan laskettiin yli 200 kpl:tta.

Talviturkki jäi Puumalaan perinteiseen tapaan helatorstaina 10.5.2018.

Porrassalmella, muistomerkin ja museotien maisemissa.

Kauniita aamuja, kesäistä hellettä.

Pyöräretkiä, siellä ja täällä.

Sellainen oli tämä kevät, nyt se ainakin muistetaan.

Mitalihiihto

Kristan hienon mitalihiihdon päätteeksi ja ennen laskiaispullia päätettiin lähteä pitkästä aikaa perinteiselle metsähiihtolenkille, perinteisin suksin. Blogitarinoiden perusteella edellisestä kerrasta on jo kolme vuotta. Muutamana edellisenä talvena lunta on ollut sen verran vähän, että metsälenkit ovat jääneet kokonaan väliin.

Näillä kansanhiihtoladuilla ei ole ruuhkaa. Tälläkään kertaa ei nähty ketään muuta. Metsässä lunta oli juuri ja juuri riittävästi, pelloilla paikoin runsaastikin. Tällaisella ilmalla ja tähän aikaan vuodesta metsäretki palkitsee. Kevään merkkejä etsitään ja kuunnellaan, mutta ihan oikean talven merkki on se, ettei niitä helposti löydä. Osan tunnelmasta voi yrittää vangita kuviin, suurinta osaa ei.

Ei kun menoks.

Penan tutut terveiset heti alkumatkasta.

Lunta on riittävästi, mutta ei liikaa.

Kansanhiihtolatu tarjoaa jotain mitä pururadalta ei saa.

Historian havinaa.

Suksivalintana on voiteluvapaa pitopohjasuksi.

Sports Tracker.

Vaativa lasku, joka myös osoittautui vaativaksi :D

Lähdelampi.

Helmikuinen metsä on parhaimmillaan.

Metsänvartija.

Kääntöpiste Vainikkalan metsästysmajalla.

Lemillä kaikki on mahdollista.

Matka jatkuu taas.

Paluumatkan maisemat alkavat heti nousulla.

Vesille venosen mieli

Kateltiin, että tässä olis hyvä paikka talolle :)

Hiihtäjähirmut saapuvat melkein loppusuoralle.

Tasatyöntörata.

Ympyrä sulkeutuu – taas ollaan monta muistoa rikkaampia.

 

Sininen lumi

Vaikka tuisku, viima käy, en koskaan lähde mä pois.

Meidän osalta Lappi jätti yhteisen pysyvän jäljen vuonna 2010 ja sen jälkeen ollaan käyty Lapissa vuosittain. Vähintään kerran, mutta useimmiten monta kertaa. Hyvän kun löytää, niin miksipä sitä vaihtamaan. Tämän syystalven lomalla suunnattiin Saariselälle, josta on tullut meille lopulta ehkä se tärkein tukikohta. Ei vähiten viereisten kansallispuistojen vuoksi, mutta muutenkin. Täällä on hyvä levätä ja kerätä voimia tulevaan. Ainakin niin kauan kunnes voidaan jäädä pysyvästi.

Tähän aikaan vuodesta Lappi on sininen. Valokuviin ei saa talteen sitä oikeaa väriä, mutta sininen se on. Valoa on, lunta on ja aurinkokin jaksaa juuri ja juuri nousta horisontin yläpuolelle. Tällä kertaa lumimäärä ja maasto täsmäsivät. Kolmekymmentä senttiä uutta lunta, jonka joukossa ainakin yksi kovempi nuoskattu kerros. Liukulumikenkien kannalta parempaa ei voi toivoa, varsinkin kun Saariselällä pahimmat rakkakivikot voi välttää helposti.

Minulla oli ensimmäisestä päivästä alkaen päähänpinttymänä nousta Vahtamapään rinteelle. Umpihankimatkaa tulisi pelkästään menomatkalla noin 5 kilometriä. Sinne muuten mentiin. Päivä kerrallaan tehtiin latuverkostoa. Ensin 2,8 km, sitten 3,2 km ja lopulta itse Vahtamapäälle. Loput päivät laskeskeltiin ja hiihdettiin Laaniojan varressa. Hyvin levänneenä (!) jaksaa taas vuoden pimeimmän ajan yli. Viime keväästä poiketen meillä ei taida olla vaikeuksia valita hiihtoloman suuntaa? Kiitos Maija ja Jussi, ilman teitä emme olisi olleet täällä.

Kohti Vahtamapäätä, joka näkyy taustalla.

Hiljaisuus.

Latua, latua.

Liukulumikenkä (suksi) jättää näyttävän, mutta pehmeän uran uuteen lumeen.

Välipäivänä on aikaa huiputtaa Kiilopää ja tiirailla kohti Sokostia.

Vihdoin Vahtamapään rinteellä.

Päivän valoisin hetki.

Huiputtajat koolla Kiilopään huipulla.

Nattaset ja kaukaiset Sompion maat.

Kaunispään kauneutta ihailemassa.

Matka jatkuu Laaniojan vartta.

Evästauolla metsän siimeksessä.

“Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.” (A. Hellaakoski).

Laaniojakin pyrkii jäähän, yli ei pääse enää eikä vielä.

Etiäpäin, sano Henri lumessa.

Prospektorin kaivoksella ei ollut hetkeen käynyt ketään. 

Kotia kohti, pikku hiljaa.

Mieleenpainuvin näkymä.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun ystävä häll’ on myötä,
kun latu on aukaistu edessään –
mut parempi hiihdellä yksinään,
tiens’ itse aukaista itselleen
ja yksin uhmata yötä.

(E. Leino)