Valtavaaralle…hiihtämällä

Valtavaaralle menee talvella latu. Meille jäi epäselväksi meneekö latu huipulle asti vai ei, mutta eipä sillä väliä. Teemme ladun itse. Tavoitteena oli nousta Saaruan pysäköintipaikalta rinnettä ylös kohti Valtavaaranlammen laavua ja sieltä mahdollisuuksien mukaan huipulle asti. Valtavaara on koko Pohjois-Pohjanmaan korkein huippu, 492 m.p.y. Kuvista voi päätellä miten kävi :)

Nousu korkeuskäyrien mukaan ei ihan onnistunut. Välillä jyrkkyys yllätti ja nousussa piti vaihtaa suuntaa.

Rukan puoleisessa päädyssä löytyy kuru, jota nousussa hyödynsimme. Lunta oli metrin verran.

Tauko Valtavaaranlammella.

Kevyt ryynimakkara, never again.

Huippu näkyvissä. Häämatkalta on jäänyt molemmille mieleen välihuiput noustessa Konttaisen puolelta. Tuoreen aviomiehen huumori ei iskenyt täällä.

Ennen huippua kuitenkin iskee sopivasti lumikuuro.

Loppunousu Valtavaaran päivätuvalle.

Perillä. Enää tarvitsee päästä alas.

Alastulon kanssa meinasi käydä hullusti, onneksi meiltä ei lopu sisu ihan äkkiä.

Melkein Saaruassa, enää 100 metrin lasku parkkipaikalle. Selvittiin.

Vihdoinkin Riisitunturissa

Joskus kevätlomat tai lomat muutenkin meni niin, että meillä oli 15 kohdetta, joissa kaikissa piti ehtiä käydä. Tällä kevätlomalla niitä oli vain yksi. Riisitunturi on meille erityisen tärkeä – se on ollut sitä häämatkastamme lähtien eli melkein kymmenen vuoden ajan. Sää suosi ja meno oli sen mukaista. Varusteena oli iloisen lomamielen lisäksi OAC:n liukulumikengät ja riittävästi evästä. Tällä kertaa kuvatekstejä ei tarvita.

Siikasuo-Hiilus

Talvi vain jatkuu. Eletään maaliskuun jälkipuoliskoa ja kunnon hankikantokelit eivät ole vielä edes saapuneet. Lunta on niin paljon, että metsän kutsua on vaikea vaientaa.

Tämän päivän alkuperäisenä ideana oli harrastaa liukulumikenkäilyä Pönniälän kangasmaastoissa. Keksinpä kuitenkin ottaa esille haaveen, joka edelleen odotti täyttymistä. Entä jos vihdoin mentäisiin Siikasuolle?

Siikasuo on isohko (oma mittakaava) ojitettu suo Savitaipaleen ja Taipalsaaren rajalla. Suo on ollut meille (lue: minulle) jonkinlainen saavuttamaton haave ja pääsemätön kohde. Suolle ei suoraan johda tietä, mikä tekee siitä vieläkin mielenkiintoisemman. Suon eteläpuolella Lilman metsätie sivuaa suota lähes asumattomalla seudulla. Lännen ja pohjoisen puolella suolle pääsee pitkiä metsätaipaleita pitkin, joskin voimalinjan maastokäytävä auttaa suon tavoittamisessa.

Päätimme kuitenkin lähestyä Siikasuota idästä, Aivaksentien suunnasta. Se mikä monille on peltoaukea metsien välissä, on meille rotkolaakso lähellä jääkauden aikaista muinaisrantaa. Muinaista merenpohjaa pitkin hiihtelimme aina Siikasuolle asti. Ryteikköinen, vankkaa puuta kasvava suo, säilytti hohtonsa myös kevätauringossa. Väistämättä mieleen juolahtaa ajatus – entä jos ojitusta ei olisi koskaan tehty ja paikalla olisi aito avosuo? Ei ole, mutta siksi meillä on mielikuvitus.

Siikasuolla saimme ajatuksen hiihtää takaisin autolle vuoriston kautta. Hiilus on rotkolaakson takaisessa metsikössä oleva kukkula, joka erottuu ympäröivää maastoa hieman korkeampana töppyränä (vuori). Matka Hiilukselle osoittautui kuitenkin vaikeaksi (kartanluvun ja kompassisuuntien heitellessä :D). Pääsimme lähelle, mutta varsinaista näköhavaintoa ei saatu. Hiiluksen valloitus jäi odottamaan kelirikon jälkeistä aikaa ja minun uutta pyörää.

Jääkauden jäljillä: Edessä on ouru eli kapea kuru.

Anna nousee jo kurun vastarinnettä.

Kurun pohjalla.

Jälkimmäisen ourun rinteet ovat jo jyrkemmät.

Tukevasti merenpohjassa, hankikantoa löytyy jo.

Kaunis kevätpäivä ja taivaalla on joutsen.

Malttamaton suofani suuntaa jo kohti Siikasuota.

Vielä hymyilyttää, raskain pätkä on vasta edessä.

Haaveista totta – Siikasuolla eteneminen tapahtuu ojia pitkin.

Nenäksinniemessä.

Rajakallion huipulla.

“Tästä ei varmaan pääse?”

Näkymä rotkolaakson toisesta päästä. Horisontissa on Siikasuo.

Retkikunta.

“…always look on the bright side of life”

Annan tyylinäyte Rajakalliolta laskeutumiseen – suksilla tietenkin.