Karhutunturin laelle 15.8.2010

Sunnuntaiaamu kaiken muuttaa voi. Edellisen illan ukonilma oli muuttanut 22’C lämpötilan +10’C hujakoille. Aamutuimaan keli oli kuitenkin aurinkoinen ja kovasta tuulesta huolimatta päätimme suunnata kohti Karhutunturia (519m), joka olisi siis ensimmäinen yli 500m huippu vaellusurallamme. Sallasta startattiin kohti Naruskaa ja Karhutunturia. Vähän ennen Naruskaa todellisuus iskee rajusti, vesivarastot on tyhjät. Unohdimme aamulla täyttää pullot :( Tästäkin huolimatta päätimme jatkaa matkaa, ja päätimme ottaa vettä vaikka sitten mistä. Onni onnettomuudessa vain muutaman kilometrin päässä oli tiellä kyltti “Vesipaikka” \o/ Ei hätää, UKK-reitin varrella oli lähde ja kaikki pullot täytee kylmää lähdevettä. Karhutunturin reitin lähtöpaikalle päästyämme huomasimme vielä, että vain pari sadan metrin päässä oli myöskin kirkasvetinen lähde, jossa tietysti piti nautti raikasta tunturivettä.

Itse reitin pituus huipulle oli vain 3km suuntaansa, eikä tarkoituskaan ollut tehdään mitään koko päivän vaellusta. Reitti kulki tiepohjaa pitkin (kivistä) aina huipulle asti, joten mikään mahdoton urakka ei ollut kyseessä. Kova tuuli ja koko ajan lähestyvät sadepilvet tekivät kuitenkin retkestä tarpeeksi haastavan. Ehkä vähän riskirajoilla mentiin, mutta mentiin myös huipulle asti. Mahtavat näkymät, vaikka kyse oli ilmeisesti edelleen metsä-Lapista, niin hulppeat näkymät ympäröiville vaaroille ja tuntureille, joita tuntui riittävän silmänkantamattomiin. Mahtavaa! Alaspäin tullessa tuuli hieman rauhoittui ja  puolessa matkassa olevalla kodalla syötiin lounas ja nautittiin vielä kaupan päälle teet. Sopivan pituinen lenkki upeissa maisemissa, ja ehkä taas tuli hieman enemmän luottoa itseensä. Myös näihin maisemiin varmasti palataan tulevaisuudessa.

Karhunkierros – Oulangan kansallispuisto ja Valtavaaran luonnonsuojelualue 9.8-12.8.2010

Tavoite: Vastanaineina kiertää Karhunkierroksen 70km versio noin 5-6 päivässä

Valmistelut: Häävalmisteluja pari edeltävää viikkoa hellesäässä (30-35’C), häät kahta päivää ennen (hikoilua +34’C), edellisenä päivänä 760km autolla kolmella tauolla. Jälkeenpäin voi todeta, että valmistelut jäi rinkan pakkaamisen tasolle, ja sekä henkiset että fyysiset akut oli todella heikosti ladattuja ennen starttia. Intoa onneksi oli ja sitkeyttä ja tämän reissun jälkeen meiltä löytyy sitä yhä vaan enemmän.  Lähinnä vastaavaa rastitusta meillä molemmilla on ollut varusmiespalveluksen aikana, mutta todettiin marssien jäävän kauaksi tästä. Jopa Annan maratonkokemukset jäivät toiseksi.

1. päivä, 17,0km Ristijärven lähtöpaikka-Oulangan leirintäalue

Hotelliaamiaisen jälkeen starttiin Rukalta rankan ukkoskuuron saattelemana. Karhunkierros bussilla matkattiin kohti Ristijärven lähtöpaikkaa, jossa onneksemme ei enää satanut lainkaan. Rinkat selkään ja menoksi. Ensimmäiset kilometrikyltit vielä tuntuivat hauskoilta (69|1), ensimmäisen lukeman osoittaessa matkaa Rukalle. Ensimmäinen tauko pidettiin Ristikalliolla, josta avautui hulppeat näkymät Aventojoelle. Mehukeitot naamaan ja matka jatkui Puikkokämpän kautta Taivalkönkäälle, jossa nautittiin spagetit bolognesellä. Tässä kohtaa (10km takana) alkoi väsy jo painaa niin jalkoja kuin hartioitakin. Vuoden 1992 mallinen Haltin rinkka ei ehkä ollut paras mahdollinen kantoväline tälle matkalle (Henri). Taivalkönkään upeiden koskien jälkeen matka jatkui kohti Oulangan leirintäaluetta, johon oli päätetty mennä, maksoi mitä maksoi. Ja kyllähän se maksoi, vasta tässä kohtaa tajuttiin miten huonosti oltiin valmistauduttu reissuun.  Leirintäalueelle, jossa yöpyminen maksoi muuten vain 12eur , selvittiin juuri ja juuri. Jäljellä enää vaivaiset 53 km. Pienen pieni huolen häivä alkoi nousta ukkospilven kanssa taivaanrannalle, jaksetaanko? Kunnon päiväunet ja illallinen auttoivat kuitenkin munkkikahvien ohella. Tässä vaiheessa huomattiin myös, että meillä ei ollut oikein kunnon sadevarusteita +20’C keliin.

2. päivä, 16,5km Oulangan leirintäalue- Jussinkämppä

Tiistaiaamuna herättiin kosteuteen, joka lähenteli 100%. Yöllä oli tullut vettä, ja vaikka kuinka yritettiin puhdistella telttaa, jouduttiin se pakkaamaan märkänä ja likaisena, ei hyvä. Ensimmäinen etappi leirintäalueen jälkeen oli Oulangan luontokeskus, jossa pidettiin yhden kilometrin jälkeen noin tunnin tauko. Tästä matka jatkui Kiutakönkään koskien jälkeen kohti uutta Ansakämppää, jossa oli tarkoitus pitää lounastauko. Tätä ennen jouduttiin kuitenkin evästämään jo Merenojan nuotiopaikalla, niin huonolla tasolla oli energiat. Itse reitti kulki kohtuu helpossa maastossa ennen Ansakämppää, Oulangan jokilaaksossa tasaisella rantapenkereellä. Ansakämpällä lounas, ja ensimmäinen totaalinen katastrofin vaara, Henrin huolimaton rinkanasettelu sai trangian uimaan Oulankajoessa. Onneksi Anna reagoi nopeasti ja sai pelastettu trangian. Säikähdys oli kuitenkin suuri.

Ansakämpältä päätettiin suunnata Kulmakkopuron kautta Jussinkämpälle, johon matkaa oli opaskyltistä riippuen 7-9km. Kulmakkopurolla pidettiin taukoa, mutta jostain kumman syystä ei syöty mitään. Kulmakkopuron jälkeiset 5km osoittautuivat toistaiseksi reitin rankimmiksi, eikä Jussinkämppää ilmestynyt horisonttiin millään. Lopen uupuneena, kilometripylvään (37|33) jälkeen oltin vihdoin tihkusateessa Jussinkämpällä. Märkä teltta pystyyn märkään maahan. Tässä koeteltiin huumoria ihan oikeasti. Jälkeenpäin tuntuu hassulta, ettei menty yöpymään itse kämppään, jossa olisi kuivanut niin varusteet kuin kohentunut mielikin. Kihlajaispäivän kunniaksi lihapullat ja muussi illalliseksi. Illan mittaan kämpälle saapui useampi retkiseurue, mitään varsinaista ruuhkaa ei kuitenkaan ollut. Pää tyynyyn ja kohti huomista.


3. päivä, 18,7km Jussinkämppä-Puurosuon laavu

Kolmas päivä, eli keskiviikko valkeni samanlaisena kun tiistai oli päättynyt, vettä tihkusi ja lämmintä oli n. 12’C.  Nokka kohti uutta taivalta, heti aamiaisen jälkeen. Jo parin kilometrin jälkeen saavuttiin paikkaan, jossa oli 70km reitin puoliväli, kilometripylväs 35. Itse kyltin joku oli kuitenkin varastunut, mutta numerot sentään oli kirjattu tolppaan. Alunperin kolmannen päivän jälkeen olisi pitänyt yöpyä Kitkajoen ensimmäisillä taukopaikoilla. Haaste olikin se, että nyt oltiin kuljettu sellaista vauhtia, että yöpymispaikassa oltiin kello 12. Ei muuta kun reittisuunnitelmat uusiksi. Ylikodan taukopaikalla nautittiin kuivamuonat (lisää vain kuuma vesi ja odota vartti) ja suunniteltiin seuraavaa yöpymispaikkaa. Vaihtoehdot olivat Harrisuvanto, n. 5-6km päässä Kitkajoen varrella, Juuman leirintäalue (johon ei haluttu kumpikaan) tai Puurosuon laavu, joka oli varsinaisen kansallispuiston ulkopuolella, mutta johon oli matkaa n. 12km. Väsy painoi kovin jo tässä. Lähdettiin kipuamaan kohti Kitkanjoen ylempia osia, ja täytyy sanoa, että paikoin reitti oli todella vaativaa (Henri: “Mie taidan jäädä sit tähän”/ Kun ei jalka enää noussut kiven yli). Henkinen vastus oli tässä rajuimmillaan, eikä sitä lainkaan helpottanut sade ja kipuaminen kohti Harrisuvantoa. Eteneminen Puurosuon laavulle tuntui mahdottomalta, ja itse totesinkin, että nyt on pakko jäädä Harrisuvantoon, vaikka silloin 4. ja 5. päivän osuudet menisivätkin uusiksi. Onneksi oltiin aikataulusta edellä.

Harrisuvannon taukopaikalla nautittiin välipalaa, ja kävin tutkimassa telttapaikkoja. Ainut telttapaikaksi kelpaava oli suoraan Pienen Karhunkierroksen polun varrella. Ei hyvä. Oli helppo arvata, ettei paikka miellyttänyt Annaa lainkaan. Anna oli onneksi valmis jäämään tähän, jos en olisi jaksanut eteenpäin. Puurosuon laavulle oli matkaa edelleen se n.8-9km. Kello oli tässä vaiheessa viisi iltapäivällä, ja laskin, että tätä vauhtia perillä ollaan joskus yhdeksän pintaan. Käytännössä tämä tuntui tekevän mahdottomaksi seuraavan päivän koitokset, varsinaiset suuret nousut.  Kaikesta huolimatta lähdettiin jatkamaan matkaa, mitattiin ihan oikeasti mitä jaksetaan. Ensin 4,5km Jyrävälle, siitä taas kilometri kansallispuiston rajalle. Rukalle oli tässä vaiheessa matkaa vain noin 20km, ei siis juuri mitään. Reitti oli onneksi helppokulkuista polkua ja metsäautotietä, ja lähes 19km päivämatkan jälkeen saavuimme Puurosuon laavulle kello kahdeksan pintaan illalla. Paula-poro oli meitä vastaanottamassa ja viihdyttämässä, joten ei tilanne nyt niin huono ollut. Hernekeitot salamilla naamaan, vähän leipää ja kaakaota. Ekat nuotiotulet sytytettiin vasta täällä, ja nuotion loimussa alkoi taistelumieli nousta. Rankan päivän jälkeen todettiin ennen nukkumaan käymistä, että seuraava yö muuten nukutaan Hotelli Rukahovissa, Karhunkierros käydään neljässä päivässä ja sillä siisti. Liekö tämä päätös aiheuttanut levottoman yöunen vai mikä?

4. päivä, 18,8km Puurosuon laavu-Ruka

Torstaiaamu valkeni, jos nyt ei aurinkoisena, niin ainakin kuivana. Teltta oli ollut yön pyykkinarulla kuivamassa, ja olikin “ei ainakaan ihan niin märkä”. Heti kun teltta oli pussissa, niin sade alkoi. Sateen säestämänä, joka muuten loppui lyhyen menimme kohti Porontimajoen autiotupia, ja teimme sen 71km. Tässä nautittiin vielä yksi jäljellä ollut kuivamuona, koska aavisteltiin, että tänään energialle on tarvetta. Porontimajoelta kello 11 pintaan eteenpäin ja vaihtelevassa maastossa kohti Iso Kuikkalammen laavua. Tässä tauko, edessä 11km ylä- ja alamäkeä, näin oli kartasta luettu ja monta varoitusta kuultu. Ei muuta kun liikkeelle, ja ensimmäinen kiipeäminen Kumpuvaaralle. Tässä vaiheessa tapahtui jotain, voimaa tuntui vaan olevan vaikka vasta muutama kilometri sitten oli väsyttänyt niin jalkoja kuin hartioitakin valtavasti. Uskomattoman komeat maisemat. Kilometripylväällä 10|60 syötiin lounas, jäljellä vielä muutama vaara, ja sitten ollaan Rukalla. Heheh, kuinka väärässä sitä voikaan olla.

Kumpuvaaralta Hopeavaaralle ja sieltä kohti Konttaista, jota oli mainostettu rajuksi nousuksi. Nousu oli raju, mutta olimme hieman pettyneitä, kun suurimman osan matkaa noustiin portaita. Lisäksi näkymä oli kuin piimäpurkissa, vettä tuli rajusti. Muutamaa hetkeä myöhemmin osoittautui, että onneksi oli portaat. Konttaiselta alas, ja jäljellä enää noin 7km matka Rukalle. Valtavaaralle nouseminen aloitettiin myöskin vesisateessa, nousu jatkui ja jatkui. Valtavaara olikin itseasiassa valtava vaarojen jono, huippuja oli ainakin 5-6 kappaletta. Oppaasta oli katsottu, että varsinaisen Valtavaaran huipulla oli päivätupa, joten sitä etsittiin silmillä jokaisen nousun ja laskun jälkeen. Sieltähän se vihdoin tuli vastaan, laella nähtiin poroja kulkemassa, liekö jotain kangastuksia tai houreita? Ylös päivätuvalle noustiin vaikka tiukkaa teki. Omalta kohdaltani täytyy sanoa, että huonon huumorin voimin jaksoin tähän asti, mutta en olisi jaksanut yhtään pidemmälle. Jalat oli aivan loppu. Alkoi olla kyllä huumorikin (testasin Annalla). Valtavaaralta onneksi näkyi hieman paremmin maisemia, ja siellä se näkyi Rukakin. Hetkinen hetkinen, edessä oli vielä joku nyppylä.

Valtavaaralta lähdettiin liikkeelle noin 17 pintaan. Ja ajateltiin, että kyllä tästä selvitään, mutta aikaa se ottaa. Mentiin alas ja taas noustiin ylös, ja taas näkyi Ruka, mutta hetkinen….edessä on vieläkin joku nyppylä. Eikä! Itselläni askel oli lyhentynyt jo niin paljon, että Anna sai kulkea n.100m edellä, välillä pysähtyen ja odottaen minua. Pian ero oli taas sen 100m. Vihdoin laskeutuminen Rukan juurelle.Jäljellä vaivaiset 1,5 km. Varsinainen huumoripläjäys oli kuitenkin se, että Rukalle nousu oli ilmeisesti se kaikista rankin. Portaiden lukumäärää ei tullut laskettua, mutta taukoa piti pitää noin 10 askelman välein.  Tässä vaiheessa myös Anna alkoi väsyä ;) Ihmenainen silti. Rukan huipulle ei onneksi tarvinnut kiivetä, mutta tässä vaiheessa kadotin Annan näkyvistä, liikuin, mutta vain vähän. Tie meni jo alaspäin, ja pian edessä näkyi talojen kattoja (“Onko jo meidän hotelli? Anna, meidän hotelli…eikun ei olekaan”). Oli kuitenkin, loput 500m rappusia alas ja Karhunkierroksen portti saavutettu, takana 70+1km, 4 päivää.

Loppukaneetti: Olkoonkin, että kyse on hyvin opastetusta ja pääosin hyväkuntoisesta retkeilyreitistä, niin ainakin itse jouduin tekemään töitä todella rajusti. Pohjalla tietysti huono valmistautuminen, mutta ei sekään kaikkea selitä. Illan mittaan seurasimme muita kierrokselta palaajia, ja helposti erotti ketkä kävivät vain Valtavaaralla päiväreissulla, ja kenellä oli takana 70-80km. En vaihtaisi kokemusta mihinkään, opittiin paljon itsestämme ja toisistamme. Rakkaus sen kuin kasvoi jokaisen kilometrin aikana. Suosittelen ehdottomasti jokaiselle asiasta innostuneelle, mutta ihan huonolla kunnolla ei ole syytä matkaan lähteä. Rankkaa se on, henkisesti ja fyysisesti.

Kun ladut loppuu, hiihto alkaa

Hiihtäen kohti kotia (ei lavastettu)

Sen verran paljon tuo hiihtoretkikärpänen meitä iski eilisellä reissulla, että päätettiin komian aurinkokelin kunniaksi lähteä vähän hiihtelemään. Jälleen taas rieskakääröt ja nuudelit reppuun ja suunnaksi Kalliokosken uimaranta, johon jäi Ori-kuljetin. Pakkasta sopivat -6’C ja hiihtokeli mitä mahtavin. (Ensimmäinen huomio, mehua ei ollut, ainoastaan 1l vettä nuudeleita varten ja 1l kuumaa vettä ilman tiivistettä.) Ei aiheuttanut toimenpiteitä.

Maakaasulinjalle mars, ja nokka kohti Hanhijärveä. Suunnitelmahan oli sellainen, että heti Vainikkalantien jälkeen olisi suunnaksi otettu Hämmänauteensuon laavu, jossa oli piipahdettu jo viime keväänä. Latukartan mukaan maakaasulinjalta on hiihtoyhteys laavulle. Ensimmäinen hiihtolatu tien ylityksen jälkeen hylättiin, mutta toista lähdettiin yrittämään. Noin kilometrin päästä latu teke lenkin ja suunta kääntyy kohti pohjoista (tulosuunta), joten nolla tulos tällä kertaa. Takaisin maakaasulinjalle ja vilkku vasempaan. Nykyajan trendejä noudatellen, latukartta ladattiin Internetin ihmeellisestä maailmasta n. 1,5 km maakaasulinjahiihtelyn jälkeen.

Hohhoijaa, oikea kartta, missä olet?

Olivat vetäneet sopivat piuhat jo sinnekin. “Lähellä ollaan, lähellä ollaan”; kartan epätarkkuudesta huolimatta, löysimme ladun alun, jota pitkin suunnaksi etelä. Nythän oli periaatteessa kaksi vaihtoehtoa i) olimme oikealla ladulla, ii) olimme väärällä ladulla.

Noh, komeita maisemia seuraten jatkoimme matkaa, ja päättelimme suuntaa auringosta, joka komeasti paistaa porotti eteläiseltä taivaalta. Kyllä osaa olla komeat maisemat jo muutaman kilometrin päässä keskustasta.Sitten dramatiikkaa, ladun olisi pitänyt kääntyä vasempaan (siis jos latu menisi laavulle), ja latu tekeekin tiukan kaarroksen, mutta oikealle! Itse iloisesti kuitenkin mutka suoraksi (käännökset eivät ole vahvinta lajia) ja hiihto jatkuu metsäautotien pohjalla, johon oli toki ajettu moottorikelkkaura, mutta ei minkään valtakunnan latua. Hanki kantoi ja suunta etelään. Kauan kaivattu käännöstä vasempaan ei tullut, ja vaikka kartasta jälkikäteen katsoen olimme vain n. kilometrin sivussa, olimme väärällä puolella ojaa. Sitten edessä häämöttää “iso” voimalinja. Anna muistaa, että voimalinja (sama) kulkee suon pohjoispuolella, joten olimme suon tasalla. Mutta missä suo? Tätä pohtieassamme loppuu latu, tielle. Mitä nyt…takaisin matkaa useita kilometrejä, ja onhan se hieman luovuttamista jos kääntyy takaisin (sanoi Anna).

Kapea moottorikelkkaura vaihtuu leveäksi hiihtobaanaksi

Kommunikaattori esiin ja latukartta tarkasteluun. Dramatiikka jatkuu: “kartta loppuu”. WOOT? Miten latukartta voi loppua, noh, voihan se kun on PDF-file. Palaverin paikka, ja maastotiedustelua, kartta, havainnot, päätös. Tie näyttää jatkuvan kaakkoon, ja toisaalta latukartasta näkyy, että suon takaa menee tie kohti lounasta, eli tiet kohtaavat? Matkaan, lumipohja tiellä, eikä mitään hätää. 2km tiehiihdon jälkeen edessä tuttu risteys: “Tästähän on menty autolla heppailemaan”. Oletuksena oli, että tästä risteyksestä olisi nyt lähtenyt se tie sinne suolle, mutta kyseessä oli vain tieura lähellä oleville taloille. Taas karttailua, ja täällähän ei oikein näppäriä yhteyksiä ollut, joten eteenpäin peräytymiseen ei ollut varaa.

Yllättävän hauskaa hiihtää tiellä, jossa ei ole hiekkaa lainkaan. Kilometrit kuluivat, ja pian edessä oli risteys [< Lappeenranta 12km | Kasukkala 2km >]. Aha, paikka oli tuttu pyöräreissuilta, mutta ihan näin kauas emme osanneet ajatella, että matka veisi. Noh, otetaan nokka kohti Lappeenrantaa ja hiihto jatkuu. Postilaatikkojen kyljissä olevat km-lukemat vähenivät jostain 4,09 -> 2,00 ja silloin olikin aika pitää evästystauko (rievät). Saman taukopaikan ohitti pian nainen koiran kanssa, ja vaihdeltiin kuulumisia sekä kehuskeltiin kilpaa tiehiihtoa lajina.

Missä ollaan ja minne mennään?

Piutulan kylmä Shell

Koomisia piirteitä on tietysti siinä kun yrität selittää, mistä olemme tulossa ja mihin menossa. Hauskaa toki sekin; nyt takana n. 14,5km hiihtoa. Loput pari kilsaa, ja edessä on Vainikkalantie. Tätä ennen komea alastulo tielle (Henri), lähes voltti, mutta vauriotta (henkisiä jos ei lasketa). Tässä kohtaa vielä etsiskeltiin latukartan mukaista latupohjaa, mutta tuloksetta. Pari toiveikasta arvausta oli, mutta päätös tehtiin: sukset pois ja tienlaitaa kohti suota.

Eipä tarvinnut montaa sataa metriä tienlaidassa kulkea, kun jo polku vei metsään ja tutuille pitkospuille. Jäljistä päätellen paikalla oli käynyt muitakin kävellen, lumikengillä ja pulkalla. Laavu saavutettiinkin pian, ja Kirves kirveeseen tarttui polttopuiden toivossa, jotka olivat valitettavan jäässä. Onneksi tarkoitus ei ollut kuitenkaan nautiskella nuotioruokaa, joten se ei ollut suuri menetys. Juuri kun pahin savuverho oli haihtunut, saapui paikalle retkitovereita, joilla oli käytössään ne välineet, joita talvella nuotion sytyttämiseen tarvitaan. Muonitus loppuun, paljon kuvia, ja tietenkin havainto siitä, että mitään latua ei ollut. 18km takana, ja vielä 4km edessä.

Nuudelisopan voimalla palattiin asfalttitielle, ja taas sukset kantoon. Pian oikealla alkoi taas luminen tieura, ja vain parin sadan metrin jälkeen jo hiihtolatu. Mennäkkö vai ei? Niin monta uhkarohkeaa yritystä oli jo tälle päivälle, että latuhan se oli valittava. 200 metriä latua ja taas samalla tiellä; ainakin sai mennä latua pitkin. Latu kuitenkin jatkui ja kaartui vasten odotuksia oikealle (kaikki ladut kaartavat tänään oikealle, mutta onneksi ne tiet vasemmalle). Edessä kaksi naishiihtäjää, selitykset mistä tulossa ja minne menossa (aina vain hauskempaa). “Latu jatkuu suoraan maakaasulinjalle”. Huh, oli hymy herkässä, vaikka ladun kunto vaihteli. Maakaasulinjalle kurvattiin kuin vanhat tekijät, ja edessä siinti yhä aurinkoisena Kalliokosken risteys ja n.22 kilometristä ne viimeiset sadat metrit. Suomalainen ei ole suomalainen, jos se ei hiihdä kilpaa viimeisillä sadoilla metreillä; mistä sitä energiaa sitten riittääkin.

Hämäys, savuverho peittää laavun, ja kukaan ei havaitse meitä

Autolla, takana 22km ja 4,5 tuntia hiihtoa :) Vieläkö hymyilyttää, no meitä ainakin, talven paras hiihtoretki ihan ehdottomasti. Eikä vähiten siksi, että ei ns. urauduttu ja tietenkin kun aurinko paistoi. Nuo Hanhijärven maastot ja suo ovat ehdottamasti näkemisen arvoisia myös sulaan aikaan, joten vinkit ylös reissuvihkoon. Mitä muuta jäi käteen? Kunnon kartta olisi ollut poikaa, mutta ison G:n kartoillakin tultiin toimeen, olisko peräti jotain retkestä hävinnyt, jos liiaksi oltaisiin oltu varmoja kustakin paikasta?

Huomenna edessä tauko, mutta katse siintää jo ensi viikossa ja viikonlopussa. Vaikka luvassa on ilmeisesti lauhtumista, niin intoa olisi retkelle: Korkea-Ahon ladut näytti nyt hyviltä, verrattuna viime viikkoon ja Lappeenrannan Joutsenon Myllymäkeäkin olen heitellyt nimenä ilmaan. Katsotaan ja kuunnellaan.

4,5 tunnin jälkeen; “kai tää on meiän auto?”
Lähdön hetkellä